Vielä yksi tauti tähän talveen

Kävi sitten niin, että talven järjetön sairastelukierre otti vielä yhden lisäkierroksen ja sairastuin pääsiäisen päätteeksi keuhkokuumeeseen. Huhhuh.

Osasin todellakin pelätä sairastelua jo ennen lapsen syntymää – siis omaa sairasteluani. ja kyllä, jälleen kerran mietin, että yksinhuoltajan elämän isoimpia ongelmia on tosiaankin se, että homma on pako pitää kasassa tuli mitä tuli. Se on ihan sama missä kunnossa minä olen, aina on vähintään huolehdittava lapselle joku toinen hoitaja. Eikä hyväkään kavereiden tuoma turva auta ihan kaikessa, sillä eivät kaverini voi esimerkiksi töitään jättää siksi, että minä olen sairaana.

Joskus, yleensä juuri pahimpien sairastelujen tuoman harmituksen tiimellyksessä, päädyn murehtimaan oikein kunnolla pienen perheen haavoittuvuutta. Ajatus siitä, miten lapsen kävisi jos minulle kävisi oikeasti huonosti, on järjettömän ahdistava. Ihan jo ajatus siitä, mitä käy jos joudun vaikka yllättäen sairaalaan enkä voi käyttää puhelinta, saa ainakin väsyneenä ahdistuksen kohoamaan kohtalaisen korkealle. Silloin mielikuvissani on päiväkodin pihassa huuli väpättäen istuva lapsi ja hoitajat jotka eivät tavoita minua puhelimitse (tämä mielikuva ahdisti erityisesti viime viikolla kun samaan aikaan kun olin sairaana, päiväkotiin varayhteyshenkilöksi nimetty kaverini oli ulkomailla).

Todellisuudessa sain jälleen kerran kokoa päiväkodin toiminnan osalta vain aivan erinomaista kohtelua. Ensinnäkin päiväkoti oli tietysti ihan se välttämättömin selviytymisen tae, sillä en olisi mitenkään jaksanut hoitaa lasta koko päivää pahimpina sairastuspäivinä. Päiväkodissa lapsi sai joka päivä hyvän hoidin, kolme ateriaa ja paljon tekemistä niin, että iltaisin riitti vähän vaisumpikin huolenpito. Kun yhtenä päivänä lääkärireissuni venyi, ja istuin neljän aikaan yhä odottelemassa verikokeiden tuloksia, sekään ei ollut suurempi ongelma. Soitin hoitajalle ja hain lapsen sitten hieman ennen neljää, jolloin lapsi oli leikkimässä aivan tyytyväisenä, ja hoitaja kommentoi iloisesti, että eihän tässä tullut edes kiire. Siinä oli taas pelisilmää kerrassaan syylisyydentuntoisen äidin käsittelyssä.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *