Yksinäisyydestä

Äitiyskoe

Siitä on nyt kolme ja puoli vuotta, kun muutin pois entisen puolisoni luota. Silloin vähän jännitti. Laskin syksyn viikonloppuja, ja mietin, mitä tekemistä järjestäisin - ajattelin että jos koko viikonlopun on yksin kotona, se on liikaa. Liian pitkä aika olla keskustelematta, liikaa aikaa vain tuijottaa telkkaria, ei motivaatiota laittaa kunnollista ruokaa. Helpotuin, kun huomasin että niin vain viikonloput alkoivat täyttyä. Syksyyn mahtui kolme viikonloppua vanhempieni luona, pari viikonloppua jolloin äitini oli Helsingissä, oli muuttoviikonloppu väliaikaisasunnosta vuokrakämppään, vuotuinen kaupunkisuunnistuskisa, veljentytön synttärit, pubivisajoukkueen pikkujoulut, kolmekymppisten juhlintaa ja pitkiä, laiskoja päiviä kavereiden kanssa, jolloin käytiin testaamassa uusia ravintoloita, juotiin teetä jonkun kotona ja laitettiin yhdessä ruokaa. Vuoden vaihteen jälkeen ostin oman asunnon ja sitten illat ja viikonloput täyttyivätkin muuton valmistelusta, remontin suunnittelusta ja lopulta sen remontin tekemisestä ja uuden asunnon laittamisesta kuntoon. Samalla muutin veljeni perheen naapuriksi ja sosiaaliseen elämään tuli ihan uusi puoli kun aamulla rappukäytävässä reilun vuoden ikäinen ihanuus vaati tädiltä halia ja töiden jälkeen saatoin tehdä ruokaa yhden sijaan neljälle hengelle. Huoli siitä, että tulisi vietettyä liikaa aikaa yksin, ei tuntunut enää kovin relevantilta.

Olen muistellut tuota eron jälkeistä syksyä, kun olen lukenut viime päivien juttuja yksinäisyydestä. Niitä on ollut paljon, esimekiksi siitä miten ihminen haluaa olla merkityksellinen, suomalaisten yksinäisyydestä ja sinkkujen yksinäisyydestä. Lukiessani mietin, kuinka onnekas olen. Tunnen samalla omahyväistä onnistumisen tunnetta: olen onnistunut pitämään lähelläni rakkaita ihmisiä ja toisaalta mielessä häivähtää se, kuinka lähellä sitä yksinäisyyden rajaa olen liikkunut.

Minulla on ihania kavereita useista eri ympyröistä, mutta olen toisaalta aina myös ollut vähän huono pitämään yhteyttä ihmisiin. On valtavan monta tyyppiä joita ajattelen säännöllisen epäsäännöllisesti, mieten että pitäisipä laittaa sille ihmiselle viesti, kirjoitan jo mielessäni pyyntöä tavata pitkästä aikaa. Ja sitten en kuitenkaan saa aikaan. Aina tulee joku surkeaakin surkeampi tekosyy: juuri nyt en ehdi kirjoittaa sitä viestiä, seuraavan viikon aikana on kiireitä enkä kuitenkaan ehtisi silloin tavata, joten nyt ei mukamas kannata laittaa viestiäkään. Toinen toistaan surkeampia tekosyitä, jotka johtavat siihen, että, mikäli kaverikin on saamaton tällaisissa asioissa, tapaamisten väli venyy ja venyy. Onneksi on kavereita, jotka muitavat ja viitsivät laittaa minulle viestejä huonoista tavoistani huolimatta, ja ehdottavat tapaamisia vaikka edellisestä kerrasta olisikin jo vierähtänyt aikaa.

Ja sitten on ne tyypit, joiden kanssa yhteys ei katkea, vaan viestitellään milloin mistäkin, lähetellään kuvia idioottimaisista lööpeistä, juorutaan yhteisistä tuttavista tai kommentoidaan päivän uutisia ja siinä varjolla vaihdetaan kuulumisia, toisten kanssa melkein päivittäin, toisten kanssa vähän harvemmin mutta kuitenkin niin usein että suunnilleen pysyy kärryillä toisen elämästä.

Moni tuttuni on sanonut että lasten syntymän jälkeen osa kavereista on kadonnut, ja että etenkin lapsettomiin kavereihin tulisi pidettyä vähemmän kavereita. Ja yksinäisyysjuttujen osana on kirjoitettu myös esimerkiksi äitien yksinäisyydestä. Molemmat minulle yhtä vierailta ilmiöiltä. En tiedä ovatko kaverini tavallista ihampia, vai mistä oikein johtuu, mutta minä olen lapsen myötä tuntenut entistäkin vähemmän olevani yksin. Toki, raskasta on ollut ja siksi olen monesti tosi kateellinen kaikille joilla on puoliso, ja lapsen ollessa ihan pieni oli kausi, jolloin tosi kovasti kaipasin parisuhdetta - lapsen syntymä jotenkin toi entistä selvemmäksi, että jotain kuitenkin puuttuu.

Mutta yksinäinen en ole. Ensinnäkin lapsesta on jo aivan valtavasti seuraa, ja siitä lähtien kun se oli ihan pieni, olen kokenut tosi vahvasti että teemme asioita yhdessä: me käymme kaupassa, me käymme kavereilla kylässä, me ripustamme pyykkejä kuivumaan ja me käymme kaupungilla - en vain minä jonkun nyytin kanssa. Lisäksi vietän kavereideni kanssa lähes saman verran aikaa kuin ennenkin, ehkä vain vähän erilaisissa ympäristöissä ja osan kanssa pidempiä aikajaksoja kerrallaan. Joitain kavereita näen ehkä harvemmin kuin ennen, mutta joitain taas useammin. Tiedän olevani älyttömän onnekas.

Toki, lapsen kanssa on välillä vähän hankalaa. Puolitoistavuotiasta ei voi viedä baariin eikä oikein bileisiinkään koska se ei istu hetkeäkään paikallaan, ja viesteihinkin on välillä vaikea vastata kun lapsi vaatii huomiota ja kiskoo puhelinta kädestä. Olen kuitenkin koettanut tsempata tässä: jos on huono hetki, kerron sen, mutta palaan viesteihin myöhemmin.

Hyvät ystävyyssuhteet kestävät paljon, mutta eivät ihan mitä tahansa. Ja vaikka ne kaverit periaatteessa olisivatkin olemassa, niin jos ei pidä yhteyttä, ei niistä ole kamalasti iloa. Siksi on ihan pakko tsempata. Muistaa vastata viesteihin ja ottaa yhteyttä edes yhteen niistä tyypeistä joista ei ole kuullut pitkään aikaan.

Kommentoi