Kaksi vuotta
Kaksi vuotta sitten perustin tämän blogin, kun lapseltani oli juuri löydetty aivoista kasvain. Googlella esiin kaivamani blogit tuntuivat päättyvän hautajaiskuviin. Jos oloni ei ollut jo ennestään paha ja ahdistunut, se oli todellakin sitä sen jälkeen.
Lasten aivokasvaimet ovat usein hyvänlaatuisia. Pojan kasvain oli pahanlaatuinen, syöpä siis. Leikkauksen jälkeen Poika sai järkyttävän suuren annoksen säteilyä aivoihinsa. Sytostaatit eivät tuohon nimenomaiseen kasvaimeen oikein pure, siksi niitä ei ensimmäisellä kerralla vielä edes anneta. Puhun ensimmäisestä kerrasta, sillä joka toinen ependymooma uusii ensimmäisen kahden vuoden aikana.
Päivittelin blogia satunnaisesti vajaan vuoden ajan, useammin syöpäkesämme aikana, harvemmin sen jälkeen. Elämä palasi uomiinsa, tavalliseen ruuhkavuosiarkeen.
Sairastumisen jälkeisenä talvena Poika oppi luistelemaan, vaikkei hänen koskaan pitänyt, sillä leikkaus oli tehnyt tuhojaan tasapainolle.
Sairastumisen jälkeisenä kesänä Poika oppi pyöräilemään, vaikka sitä pidettiin äärimmäisen epätodennäköisenä.
Puolitoista vuotta ensimmäisen magneettikuvan jälkeen Poika oppi lukemaan, vaikka sitä pidettiin lähes mahdottomana.
Vaikka olemme päässeet kovin vähällä moneen muuhun verrattuna, kärsimme silti elinkautistamme. Ependymooma voi uusia vielä kahden vuoden maagisen rajapyykin jälkeen, vaikka se tilastollisesti jonkin verran epätodennäköisempää onkin. Kontrollit jatkuvat pitkälle aikuisikään. Pojalle on puhjennut epilepsia, ja hänellä on monialaisten oppimisvaikeuksien lisäksi ajoittaisia masennusjaksoja. Avioliittomme teki suuren sukelluksen, kun akuutista kriisivaiheesta selvittiin, mutta jonkin ihmeen kautta pysyimme yhdessä. (Mieheni sanoisi kyseessä olevan vain laiskuuden, erosta tulisi liikaa paperitöitä.)
Silti en voi olla iloitsematta siitä, että saan pitää kahden vuoden takaisen lupaukseni. Tämä blogi ei päättynyt hautajaiskuviin.
Kiitos teille kaikille.