Ajattelemattomuuden haastavuudesta, stressistä ja siitä s-sanasta
Olen varsinkin viime päivinä kehuskellut olevani varsin taitava olemaan ajattelematta niitä asioita, joita en tahdo ajatella. Kyseessä ei ole myötäsyntyinen ominaisuus, vaan kovalla työllä opiskeltu taito. Helpointa ajattelematta oleminen on silloin, kun ei yksinkertaisesti ehdi ajatella: esimerkiksi töissä pääsen helposti tällaiseen zen-tilaan. Työ-Salome on sen verran reipas ja riuskaotteinen täti, ettei siinä ehdi yhtä kasvainta vetistellä, kun huolehditaan mammoista ja papoista, kuulkaa! Aion vakaasti yrittää kanavoida jatkossa ajattelemuuttani myös huushollaamiseen. Kyllä kohta kiiltää tämä lukaali!
Mutta ei. Kyllä minä oikeasti ajattelen. Aika useinkin. Oikeastaan koko ajan. Tuolla taidollani kerskailu on hyvä vippaskonsti pitää hyväätarkoittavia kyselijöitä vähän kauempana. En minä oikealla naamallani kehtaa avata sielunmaisemaani sen enempää. Antaa aivon raksuttaa angstejaan rauhassa, kunhan se ei naamasta näy työaikana tai lasten läsnäollessa.
Pojan isompi pikkusisko oli eilen illalla itkuinen. Emme ole hänelle Aivoasiasta kummemmin puhuneet, mutta jotain hän on väkisinkin kuullut. Selitin simppelisti, että Pojalla on päänsä sisällä pipi ja ettei Isomman Tytön tarvitse murehtia veikan vuoksi, pian pääsemme aivolääkärille, joka tietää, miten Aivojuttua voidaan alkaa korjata. ”Mutta mitä sitten tapahtuu, jos mä kuitenkin vahingossa murehdin?” Veti hiljaiseksi. Juuri tällaista lapsen tunteiden tukahduttamista halveksun suuresti, ja niin vain päädyin sitä itsekin huomaamattani harjoittamaan! Annoin Isommalle Tytölle luvan murehtia, jos on aivan pakko, mutta vain sillä ehdolla, että hän käy halaamassa Poikaa tai edes äitiä tai isiä aina, kun alkaa oikein huolettaa.
Pahaa oloa ja ahdistusta on alkanut taas kasautua rintaan, ja pientä fyysistä oirettakin. Stressi ja ahdistus pamauttivat atopiat iholle ihan uusiin paikkoihin. Onneksi yhä sellaisiin, etteivät infektioportteina aiheuta minulle työssäni terveysriskejä! Sydämentykytys on myös alkanut vaivata. Pitää ehkä huomenna uskaltautua mittaamaan verenpaine jossain vaiheessa työpäivää. En tahtoisi sairauslomaa hakea vielä tässä vaiheessa ”vain” stressioireiden vuoksi, eikä sille vielä ole tarvettakaan kyllä, kunhan vaivat eivät hirveästi pahene. Sitä paitsi ilman töitä minä istuisin kotona vatvomassa Aivojuttua mielessäni, eikä se tähän oireiluun ainakaan auttaisi.
Tämän päivän aikana on myös se ässällä alkava, pahanlaatuiseen kasvaimeen viittaava sana pyörinyt mielessäni, vaikka aiemmin olen onnistunut pitämään sen etäällä. Käyn läpi Pojan oireita viimeisen vuoden ajalta ja mietin, voisivatko jalkakivut liittyä sittenkin Aivojuttuun. Samaan tapaan olen alkanut systemaattisesti käydä läpi muistojani Pojan raskausajalta ja vauvavuodelta, ikään kuin syytä etsien. Söinkö liikaa lakritsia, joinko rooibos-teetä, voiko tämä johtua synnytyksen jälkeiseen masennukseen syömistäni mielialalääkkeistä? Tyhmää, tiedän sen, mutta en voi sille mitään. Kuuluuhan tämä osana tähän prosessiin, mutta olen minä oikeasti sen verran fiksu, etten tästä ala itseäni syyttää. Olenhan?
Pojalla on ollut varsin normaali päivä. Päänsärkyä hän on valitellut satunnaisesti, ja puoliltapäivin ja alkuillasta väsähti liiaksikin, mutta noin niin kuin yleisesti ottaen hyvinkin vähäoireinen päivä. Neurologille ei tullut vieläkään kutsua. Taidan soittaa polille huomenna ihan vain tunteakseni tehneeni jotain asian eteen.