Odottelu jatkuu

aivokuva.jpg

lähde/source: ”Illustrations by Tom Lewis for the CRM textbooks 
Life and Health (1972) and Developmental Psychology today (1971).”

Kutsua neurologille ei kuulunut vielä perjantainakaan. Joko minä tai mieheni soittelee huomenna polille ja kyselee taas. Kyllähän sen järjellä ymmärtää, että yliopistollisen sairaalan neurologisella poliklinikalla on ehkä joku muukin potilas kuin meidän Poikamme, mutta jos nyt ihan suoraan sanon, niin se ei kiinnosta minua tipankaan vertaa. Aika epäkristillinen ja -empaattinen lausahdus, joo, mutta en taida edes pahoitella sen johdosta. Tahdon tietoa, jonka perusteella alkaa järjestellä elämäni palikoita uudestaan. Tahdon tietää, minkä hakusanan syötän Googleen tai Terveyskirjastoon. Tahdon, että joku neurologiaan perehtynyt selittää minulle konkreettisesti, mitä kasvaimelle voidaan tehdä ja millä aikataululla.

Koska Poika on ollut viikonlopun jotakuinkin oma itsensä, olen pohtinut sitäkin, miten pienestä lopulta oli kiinni, että Aivojuttu löytyi. En ole tätä blogin puolella ehtinyt vielä avata, joten nyt on ehkä sille sopiva aika.

Palataan aivan aluksi ajassa takaisin pari viikkoa, toukokuun 25. päivään. Minulla oli töissä aivan megalomaanisen kamala päivä, ja kun lopulta pääsin päiväkodille lapsia hakemaan, tuli pihassa minua ensimmäiseksi vastaan itkuinen Poika naama aivan hiekassa. Hän oli saanut jalkapallon takaraivoonsa ja kaatunut naamalleen maahan. Pallon oli potkaissut kukapa muukaan kuin se sama Urpo-Petteri (nimi muutettu, blogg. huom.!), jonka kanssa Poika kahnaili vähän väliä. Asiaan ei sen kummemmin silloin kiinnitetty huomiota, vaan varmistin Urpo-Petterin pyytäneen anteeksi vahingonlaukaustaan, keräsin kolmikkoni autoon ja ajelin ruokakaupan kautta kotiin. Illalla huomasin pojan painavan kädellään toista silmäänsä koko ajan televisiota katsoessaan, ja oletin silmässä olevan hiekkaa kaatumisen jäljiltä. Lapsi kävi nukkumaan normaalisti, enkä minäkään osannut olla koko asiasta sen enempää huolissani.

Torstaiaamuna Poika valitti niska- ja päänsärkyä ja jatkoi silmän hieromista. Arvelin, että hiekkaa oli silmässä yhä ja että jätkän niska olisi vähän tärähtänyt edellispäivän pallotapaturmassa. Annoin parasetamolia ja kiikutin lapsen normaalisti päiväkotiin, en tainnut edes huomata mainita koko asiasta aikuiselle sen kummemmin. Iltapäivällä mieheni hakiessa lapsia hoitaja kertoi Pojan valitelleen päänsärkyä pitkin päivää ja huomautti, että silmässä taitaa olla näärännäppy tai ehkä jokin roska, kun poika sitä koko ajan näpertää. Kotona pienen tenttauksen jälkeen selvisi, että Poika näkee kaksoiskuvia. Pohdimme asiaa miehen kanssa hetken ja päätimme soittaa omalääkärille aikaa seuraavana aamuna.

Perjantaina olin puhelimessa tikkana heti, kun ajanvaraus aukesi, mutta en onnistunut saamaan Pojalle aikaa. Harkitsimme hetken yksityiselle lähtemistä, mutta päätimme lopulta tarkkailla tilannetta viikonlopun yli, ja sairaanhoitaja puhelimen toisessa päässä hyväksyi tämän suunnitelman. Viikonloppu meni ihan mukavasti. Poika oli väsynyt, mutta laitoimme sen pitkän päiväkotiviikon ja lähestyvän kesäloman piikkiin. Päänsäryt olivat kohtuullisia ja tuntuivat helpottavan, kun niskalihaksia saatiin rentoutettua varovaisella hieronnalla ja kuumilla suihkuilla.

Maanantaina pääsimme vihdoin omalääkärille, joka diagnosoi Pojalle tensioniskan ja siitä aiheutuvat päänsäryt jalkapallokeissin seurauksena. Piilokarsastusta havaittiin myös, ja kaksoiskuvat laitettiin sen piikkiin. Useinhan se jää neuvolassa huomaamatta, sekä minulla että miehelläni on sitä ja sitä rataa – harvinaisen järkevä perustelu siis. Lääkäri konsultoi varmuuden vuoksi vielä lastenneurologia puhelimitse, ja sovimme ottavamme yhteyttä seuraavana maanantaina, mikäli kaksoiskuvat eivät kaikkoa, ja tarvittaessa jo aiemmin, mikäli oireet pahenevat. Viikko eteni tästä omalla painollaan. Poika oli vähän väsyneen oloinen ja kaksoiskuvat ja särky pysyivät sitkeästi matkassa. Luotimme kuitenkin omalääkärimme diagnooseihin, ja tarkkailimme tilannetta kaikessa rauhassa.

Rauhallisuus kuitenkin kaikkosi aika vauhdilla perjantaina, kun päiväkodista soitettiin minulle kesken päivän. Pojan ryhmän lastentarhanopettaja ilmaisi huolensa Pojan flegmaattisuudesta ja pahenemaan päin olevasta päänsärystä. Erityisesti hänen silmäänsä pisti se, että retkellä uuteen leikkipuistoon Poika oli istuskellut hiekkalaatikon reunalla puhaltamassa saippuakuplia, eikä ollut maanittelusta huolimatta lähtenyt mukaan juoksuleikkeihin eikä kiipeilemään. Normaalisti Poika on oikea pallosalama, niissä määrin, että hän on ollut tämän lukuvuoden ikään kuin erityistarkkailussa, jotta mahdollinen tarkkaavaisuushäiriö saataisiin diagnosoitua koulun alkamiseen mennessä. Samassa puhelussa lastentarhanopettaja ilmaisi huolensa pojan tasapainosta, joka vaikutti vähän heikentyneen. Minä soitin samalta istumalta puhelun päätyttyä terveyspalvelujen neuvontaan, jossa minut leimattiin hysterisoivaksi äidiksi: Pojan flegmaattisuus selittyi helteillä, päänsärky tensioniskalla ja kaksoiskuvat – no niistähän oli lääkäri sanonut, että katsotaan ensi viikolla. Nielin ylpeyteni ja jätin asian sikseen, kunnes Pojan ja siskot päiväkodista haettuani totesin itsekin Poikaa katsellessani, että jokin on nyt oikeasti vialla. Silläkin uhalla, että kyseessä olisi vain oma paranoiani, lähdin viettämään Pojan kanssa iltaa päivystykseen. Kolmen ja puolen tunnin jälkeen pääsimme lääkärille, joka lähetti Pojan suoraan tarkkailuun lasten kirurgiselle osastolle ja kirjoitti lähetteen magneettikuvaan: koko lapsi kallisti vasemmalle, silmissä oli jotain epänormaalia ja oireet kaikkiaan olivat sen verran huolestuttavat.

Lauantaina Poika sitten nukutettiin ja magneettikuvattiin, sunnuntaina hän pääsi kotiin kasvainuutisen ja kiireellisen neurologilähetteen kanssa. Sen jälkeen onkin odoteltu.

Minä olen miettinyt, olisinko lähtenyt perjantai-iltana päivystykseen, ellei päiväkodista olisi soitettu. Tuskin. Olin oman työvuoroni jälkeen niin uuvuksissa, että olisin varmasti laittanut Pojan uupumuksen ja kaiken muunkin ihan vain väsymyksen piikkiin. Maanantaina, siis viime viikon maanantaina, olisimme sitten käyneet taas arvauskeskuksessa, ja Pojalle olisi ehkäpä kynäilty lähete silmälääkärille tai mahdollisesti sinne lastenneurologille. Jälkimmäisille on se kiireettömämpi jono puolen vuoden tietämillä, ja voin vain arvailla, mitä kasvain ja sen vuoksi kohonnut aivopaine olisivat siinä ajassa ehtineet saada aikaan. (Elän ainakin vielä vakaasti siinä uskossa, että poika pääsee ennen juhannusta neurologille. Kaikki muut ajattelumallit ovat omalle psyykkeelleni tuhoisia.)

hyvinvointi terveys ajattelin-tanaan