Anestesioita ja magneettikameroita
Minä vein perjantaina esikoiseni, kuusivuotiaan pojanviikarin, päivystykseen aivotärähdyksen vuoksi. Oireet olivat pitkittyneet ja pahentuneet niin, että vaikka aiemmalla aiheeseen liittyvällä lääkärikäynnillä oli puhuttu, että tilaisin kontrolliajan seuraavan viikon maanantaina, huomenna, en katsonut äitinä pystyväni odottamaan viikonlopun yli. Yli kolmen tunnin päivystyksessä kököttämisen jälkeen lähdimme lapsen kanssa yöpymään lasten kirurgiselle osastolle. Lauantaina anestesiat (”Ette sitten varmana kyllä nukuta mua!” karjaisi lapsi. ”Sopisiko sitten pieni anestesia?” ehdotin minä. ”Joo. Anestesia on hyvä, mutta ette anna nukutuslääkettä!” totesi lapsi.) ja magneettikuvaus, toinen yö sairaalassa, ja tänään aamun lääkärinkierrolla pienimuotoinen pommi.
Tai eihän se ollut pienimuotoinen pommi vaan kohtuullisen iso kasvain, viisisenttinen, aivoissa. Minun lapsellani, jolla piti olla vain aivotärähdys ja siitä johtuvaa päänsärkyä, kaksoiskuvien näkemistä ja ajoittaisia tasapainohäiriötä!
Minä sain kuulla uutisen lämmittäessäni lounastani työpaikkani taukohuoneessa. Ei ole koskaan feta-kasviskiusaus tökkinyt yhtä paljon. Pikainen googlaus paljasti, että suurin osa lasten aivokasvaimista on hyvänlaatuisia. Lopetin lukemisen siihen, ja samoin teki mieheni sairaalassa. Pojalle kirjoitettiin kiireellinen lähete lastenneurologille. Sitä ei osattu sanoa, tarkoittaako kiireellinen tässä yhteydessä kahta päivää, viikkoa vai kuukautta, mutta toivon saavani lisää tietoja kiireellisesti.
Mutta miksi blogi? Sitähän te mietitte. Yritänkö virittää tästä jännittävää sosiaalipornoa, kerjätä somehuomiota lapseni huonolla onnella? En. Minä nimittäin googlasin hakulauseella: ”lapsen kasvain blogi”. Kaikki ensimmäisen sivun tulokset olivat lapsensa jo menettäneiden ihmisten blogeja. En minä sellaista halua lukea, kun hampaat irvessä uskottelen itselleni, että ei tämä mitään sen vakavampaa ole. Eikä tahdo kukaan muukaan, luulisin. Olen päättänyt, että tämä blogi ei lopu hautajaiskuviin. Kaupan päälle kirjoittaminen on minulle luontainen tapa käsitellä asioita, ja samalla vaivallahan jaan ajatuksiani anonyymisti täälläkin.
”Äiti, mun päässä on sellainen ylimääräinen juttu, aivojuttu”, kertoi lapsi minulle, kun tuli tänään kotiin. ”Se voi olla semmoinen vähän vaarallinen, jos se kasvaa siellä paljon, mutta pian mä menen aivolääkärille, ja se katsoo sitä mun aivojuttua.” Sen jälkeen aivojuttu unohtui taas hetkeksi, kun piti esitellä pikkusiskoille kanyylinjälkeä kämmenselässä ja kertoa ”siitä magneettikamerasta”, joka otti magneettiset aivokuvat eilen. ”Ja sitten äiti ja lääkäri ja hoitaja huijasi mua ja laittoi mulle nukutuksen eikä anestesiaa! Onneksi sain jätskiä jälkeenpäin, muuten olisin ollut aika pimpulan vihainen!”