Kontrollipäivän ajatuksia
Päivästä tulee pitkä, kun Poika alkaa aamukuuden aikaan kysellä, josko sitä kuitenkin vähän saisi syödä. Joo, saa, sitten kuvauksen jälkeen kahden maissa iltapäivällä.
Sairaalan vähäisille parkkipaikoille on ihan hillitön jono. Onneksi Mies on mukana kuskina, koska muuten olisimme myöhästyneet heti aamusta reippaasti. Onkohan sairaalalla jotkut kanta-asiakaspäivät?
Pojan huonekaverina on hänen nuoremman sisarensa ikäinen pieni tyttö, myös kontrollikäynnille saapunut. Kehtaako tässä nyt alkaa heittää small talkia periaatteella ”Mun lapsellani on aivosyöpä, mikä sun lapsella?” vai höpötelläänkö oikeasti mitäänsanomattomia? (Päädyimme jälkimmäiseen.) Pikkutytön kanyloi opiskelija. Toivottavasti Poika ei pääse harjoittelukappaleeksi. (Ei päässyt.)
Osaston aikuisten vessa on suunniteltu hienosti. Pöntön kannella istuessaan on helppo nojata lavuaarin reunaan ja itkeä silmänsä ulos. Nyt en itke, en ainakaan vielä. Käyn kyllä yläkerran kanssa vähän kauppaa varmuuden vuoksi.
Magneetilla ollaan vartti aikataulusta myöhässä. Ahdistaa. Poika on reipas ja nukahtaa ongelmitta kuten aina. Lähdemme Miehen kanssa romanttisesti Hesburgeriin syömään roskaruokaa ja selaamaan puhelimiamme sanomatta oikeastaan sanaakaan toisillemme. Ah-dis-taa!
Osaston leikkihuoneessa on tyttö, jolla on sama syöpä kuin Pojalla. Hän on palliatiivisessa hoidossa. Ahdistaa. Joko pian saa lähteä hakemaan Poikaa heräämöstä?
Poika tuodaan heräämöstä osastolle. Hän kävelee ensimmäiseksi vessaan ja syö sitten järjettömän määrän kaikkea. Nukutusten kanssa hän on vanha tekijä, sen tietävät hoitajatkin, jotka irroittavat nestetippaletkun Pojan kädestä heti, kun sänky on parkkeerattu paikalleen.
Mies lähtee hakemaan pikkusiskoja päiväkodista. Minä jään Pojan kanssa odottamaan kotiutumista ja toivomaan, että kuvat ehdittäisiin lausua sitä ennen.
Pikkutyttö on itkuinen ja huonovointisempi kuin Poika. Poika tarjoaa tälle suklaapatukkaa ja pohtii matkalla leikkihuoneeseen, miten surullista on, kun ”sitä pikkutyttöäkin” on jouduttu pistämään. Poika ei tiedä, että olen itse taas viime päivinä ajatellut, että on ehkä siunaus, että lapsistamme sairastui juuri esikoinen, jolle on helppo selittää asioita.
”Kuvissa on kaikki ihan okei. Kolmen kuukauden päästä sitten kurkataan taas.” Jes! ”Ihan turhaan otettiin kuvat, kun mä tiesin, ettei siellä mitään ole, kun ei pää oo ollut niin kipeä ja pystyn ihan juoksemaankin. Tosi tyhmää.”