Koska uskaltaa huokaista helpotuksesta?

Meillä on jo hyvän tovin ollut tiedossä sädehoidon loppumispäivä. Nyt meillä on tiedossa myös ensimmäisen kontrollimagneettikuvauksen päivämäärä sekä keskuslaskimokatetrin poistopäivä (jälkimmäinen toki sillä oletuksella, että magneettikuvat ovat puhtaat). Tasan viikon päästä Pojalla on takanaan ensimmäinen, joskin vajaa päivä esikoulussa, kolme ja puoli viikkoa ikäluokkaansa jäljessä mutta kuitenkin. Tekisi mieli antaa itselleen lupa rentoutua pykälän verran, aavistuksen verran huokaista helpotuksesta, mutta en uskalla.

Minä olen aina ollut krooninen murehtijaäiti, sellainen pykälän verran paranoidi ja panikoiva. Pidempi flunssa tarkoittaa leukemiaa, hiukan nilkuttavalla lapsella on varmasti vähintään marssimurtuma ja sitä rataa. Luonnollisesti aloitin tämän jo raskausaikana saamalla pienimuotoisen slaagin jokaisen oireen tai sellaisen puutteen kohdalla ja sille tielle jäin. Yksi harvoista poikkeuksista tähän hysterisointisääntööni oli Pojan magneettikuvaus kesäkuun alussa. Olin aivan totaalisen varma siitä, että olen turhaan, omalla hysterisoinnillani, toimittanut Pojan magneettikuvattavaksi. Häpesin vielä silloinkin, kun poikaa hoitava lääkäri muutamaa tuntia kuvauksen jälkeen jokseenkin kirjaimellisesti juoksi minua käytävällä karkuun silmät itkuisen näköisinä. Jälkikäteen olen miettinyt, oliko hän juuri katsonut Pojan kuvat ennen tuota sattumanvaraista melkein-kohtaamistamme vai kuvittelinko kyyneleet hänen silmiinsä vasta myöhemmässä vaiheessa.

Jos nyt annan itseni huokaista helpoituksesta, jos nyt erehdyn ajattelemaan pahimman olevan takana ja lopun jo häämöttävän, jos nyt annan itselleni luvan olla heikko, jos nyt uskallan alkaa käsitellä kulunutta kolmikuista, noidunko Pojan tulevaisuuden, jinxaanko relapsin ja kaiken, mitä se mukanaan tuo? Ependymooman parantumisprosentti on keskimäärin suunnilleen 60%. Poikaa hoitavat lääkärit ovat puhuneet vain ”hyvästä ennusteesta”, mutta kieltäytyneet antamasta lukuja. 60% kuulostaa paljolta, mutta toisaalta niin kuulostaa 40% uusiutumisriskikin. Meidän tiedossamme on Pojan lisäksi kaksi muuta lasta, joilla on kolmosgraduksen ependymooma. Karkeasti pyöristäen tauti uusii yhdellä heistä – ja on niin jo tehnytkin – mutta eihän sen varaan nyt oikeasti voi mitään laskea.

Ja nyt kun suurien totuuksen ja oikeiden ajattelumallien äärellä ollaan, ymmärrän järjellä, ettei kasvaimen parantumisprosentti riipu pätkänkään vertaa omista ajatuskuvioistani. Järjellä vain on valitettavan vähän tekemistä minkään kanssa silloin, kun omalla lapsella on aivosyöpä.