Kyllä lähtee!
Pian edellisen päivitykseni jälkeen alkoi tapahtua. Kesken aamuvuoroni huomasin oudosta numerosta tulleen puhelun. Soitin tauolla takaisin ja pian keskustelin ihanan hoitajahenkilön kanssa. Ensi maanantaina Poika pääsee sairaalaan prepattavaksi, tiistaina otetaan varjoainekuvat (nukutuksessa) ja keskiviikkona lähtee kasvain hiiteen vauvani päästä. Edessä on siis parhaassakin tapauksessa noin puolitoista viikkoa sairaalaelämää.
Odotan sydän pamppaillen maanantaita, jolloin pääsemme ensimmäisen kerran puhumaan aivolääkärin, leikkaavan neurokirurgin, kanssa. Toivon saavani jonkinlaisen valistuneen arvion kasvaimen nimestä ja laadusta, samoin hieman vinkkiä siitä, minkä pituista toipumisaikaa odottaa ja onko Pojan mahdollista aloittaa esiopetus niin sanotusti normaalisti elokuun puolivälin paikkeilla. Niin, ja tietty realistista prognoosia, jonka perusteella uskaltaisin suunnitella elämääni vähän eteenpäin. Vähän järjenvastaisesti en juuri pelkää lapseni sokeutumista tai muutoin fyysisesti vammautumista, vaikka kova paikka sekin kohdalleen osuessa olisi, mutta kognitiivinen, ymmärrykseen ja henkiseen puoleen kohdistuva vamma olisi minulle oikeasti paha paikka. Kääntäisin sen salamannopeasti omaksi syykseni, sillä vammaistyön parissa puurtaessani muistan ajatelleeni, että en kestäisi päivääkään kehitysvammaisen lapsen äitinä.
Pojan oireet ovat olleet varsin lieviä viime päivinä, vaikka päiväkodissa vietetty alkuviikko selvästi voimia verottikin. Kaksoiskuvia näkyi aiemmin jatkuvasti, nyt vain ajoittain (esim. väsyessä) ja tietyssä kulmassa. Päänsäryt ovat pysyneet poissa ilman lääkkeitäkin, tasapainossa en ole huomannut häikkää, joskin Pojalla tuntuu ajoittain olevan ongelmia syvyysnäkönsä kanssa. Tänäänkin hän meinasi kaatua kaupungilla, kun ei huomannut rotvallin reunaa.
Kotona olemme käyneet läpi leikkaukseen liittyviä asioita nukutuksesta tikkeihin (en ole niiteistä uskaltanut puhua), leikkauksen vaiheista ja muusta jännittävästä. Kaksivuotias kuopus ymmärtää jokseenkin tämän verran: ”Pää on pipi. Lääk[är]iin menee, nukkuu. Kotii tulee!” Nelivuotias ymmärtää jo asian paljon monimutkaisemmin ja on muun muassa tarjoutunut tuomaan Pojalle Legoja kotoa, jos sairaalavisiitti venähtää. Potilas itse on käynyt asiaa läpi vanhempien lisäksi muun muassa lähikaupan puolitutun kassatädin kanssa ja tuntuu olevan aika sinut homman kanssa nyt, kun ymmärtää, ettei ole itse kasvainta aiheuttanut ja että hän pääsee vielä sairaalasta kotiin. Kipu häntä pelottaa, mutta olemme lupailleet, että sairaalassa saa lääkettä aina, kun tarvitsee. Toivottavasti emme valehdelleet tästä saati sitten kotiin pääsemisestä.