Paniikkikohtauskaveri
Kas kehveliä, sain tänään paniikkikohtauksen ruokakaupassa. Kyllä kannatti eilen kerskua, että ei tässä mitään sydämentykytystä ja pientä lisäatopiaa kummempaa vaivaa ole! Olen harrastanut paniikkikohtauksia ennenkin, joten ihan puskista ei tämäkään tullut. Kauppaan saapuessani panin jo merkille tukahduttavan, rintaa kiristävän tunteen, joka on yleensä oireistani ensimmäinen. Ehdin tehdä nopeat ostokset, napata mukaani irtokarkkipussin hyperventilaation varalta ja hiipparoida autoon asti ennen kuin kohtaus iski kunnolla päälle. Hyperventiloinnilta vältyin (se on äärimmäisen epämiellyttävä kokemus), mutta sydän oli tulla rinnasta ulos: mittasin ”leposykkeeksi” kohtauksen loppupuolella 240 ja rapiat. Pahoinvointi ei onneksi yltynyt oksentamiseen asti, mutta tärisevistä käsistäni katosi tunto lähes kokonaan ja samalla kätevästi en tuntenut niitä enää omikseni. Ohihan tuo meni muutamassa minuutissa, ja vaikka nyt jälkeenpäin väsyttää ja ahdistaa, ei olo ole ihan mahdoton. Mielessä on myös pilkahdus kiitollisuutta siitä, että olin ilman lapsia liikkeellä. Toivottavasti näistä ei kuitenkaan tapaa tule!
Neurologian poliklinikan soittoaika on inhottavasti juuri silloin, kun minä olen normaalisti työmatkalla ja raporttia vastaanottamassa. Arvon, lähtisinkö etukäteen vai nakitanko soittovastuun miehelleni. Ahdistaa tämä odottaminen(kin). Toivon hartaasti, että neurologinkutale kirjoittaa meille jotain aivopainetta laskevaa myrkkyä, kun sinne saakka päästään. Olen sen verran lääkehoito-orientoitunut hoitajatar, että omalla kuupalleni olisi suuri helpotus jo siinä, että saisin jollain lääkkeen antamisen tapaisella konkreettisella tavalla tuntea tekeväni jotain lapseni hyväksi.
Poika ja Isompi Tyttö ovat loppuviikon noin sadan kilometrin päässä mumminsa, minun äitini hoivissa. Pohdimme, että lomailu on parempi vaihtoehto kuin hektiset päiväkotipäivät nopeasti väsyvälle sankarillemme. Minulla on vähän huono omatunto siitä, etten itse hoida lastani, etten katso hänen peräänsä koko ajan, vaikka enhän minä mitään muuta pysty tekemään kuin antamaan tarvittaessa kipulääkettä. Asiaa ei auta viime yönä näkemäni uni, jossa Poika sai epileptisen kouristelukohtauksen.
On muuten jännä juttu tämä. Minä pidän itseäni varsin rationaalisena ja järkiperäisenä ihmisolentona. Aivojutun muassaan tuoman henkisen trauman myötä olen muuttumassa ihan hömelöksi. Syytän itseäni Aivojutusta – tai en ehkä aktiivisesti syytä, vaan pikemminkin etsin jotain, jonka perusteella voisin syyttää itseäni. Nyt annan alitajuntani silmieni eteen luoman pelkotilan nostattaa ahdistukseni sellaisiin sfääreihin, että se laukaisee paniikkikohtauksen. Mitään muuta perustetta sille en keksi, ja minun maailmassani kaikelle on jokin syy ja perustelu.
Mutta hei! Koska olemme positiivisia vaikka väkisin, olen onnistunut kehittämään Aivojutusta ainakin yhden (1) positiivisen puolen. Sunnuntain jälkeen ruokahaluni on ollut olematon, vaikka olenkin kätkenyt ahdistukseni fyysiseen puuhasteluun. Kun tähän yhdistetään psyykkiset vaivat ja hulluna hakkaava pumppu, olen jouluun mennessä laihtunut ihannepainooni!