Toinen päivä
Olemme kertoneet Aivojutusta lähisukulaisille ja ystäville. Niin, ja esimiehille, niin osaavat varautua mahdollisiin tuleviin poissaoloihin henkisesti. Kuvittelemme molemmat mieheni kanssa olevamme korvaamattomia työpaikallemme: toinen meistä on esimiesasemassa, toinen kesälomasijainen. Miten vain. Hehe.
Mutta siis. Sympatiaa on tullut ovista ja ikkunoista. Moni kertoi puhjenneensa itkuun. Minä podin tästä hetken huonoa omatuntoa, sillä minä lähdin uutisen kuultuani (ja todettuani, että nyt ei lounas uppoa) vessattamaan asukkaita, en vetistellyt laisinkaan. Shokissa minä kai olin, päätellen siitä, miten pahasti kädet tärisivät hissinnappia painaessani. Sain soitettua kuivin silmin äidillenikin illalla lasten mentyä nukkumaan, mutta vähän sen jälkeen suihkussa aukesi sen kirjaimellisen vesihanan lisäksi myös ne kuvainnollisemmat. Itkin, kunnes oksensin, ja itkin sen jälkeen varmuuden vuoksi vielä vähän lisää.
Minä olen kovin huono ottamaan vastaan kehuja. ”Emmäätiä, älä ny, tämmönen tää ny vaan on”, kuuluu vakiolausahduksieni top kymppiin. Näiden tsemppien ja sympatioiden vastaanottaminen on yhtä vaikeaa. Ei kai tämän nyt oikeasti kuulu mennä niin, että minä lohdutan puhelimessa lähisukulaista, vaikka tekisi mieli huutaa kurkku suorana. Mitäkö? En tiedä, mutta sillä saisi ehkä tilkan tai kaksi tätä rinnassa vellovaa ahdistusta pienemmäksi. Sillä kyllä säikäyttäisin hyvää tarkoittavat läheiset kauemmas, vaikka todennäköisesti tulen heidän tukeaan jatkossa tarvitsemaan. Huono taktiikka siis.
Toisaalta alan nähdä itkemisessä voimauttaviakin piirteitä. Pojan lastentarhanopettaja soitti tänään, kertoi olleensa koko viikonlopun huolestunut aivotärähtäneestämme ja kysyi kuulumisia. Kerroin lyhyesti seikkailustamme päivystyksessä ja lastenkirralla, kerroin pojan päässeen eilen kotiin ja että hänen aivoissaan on kasvain. Noin kolme sekuntia myöhemmin purskahdin itkuun voimatta sille mitään. Minä, joka en koskaan itke ihmisten edessä. Hautasin äkillisesti kuolleen isänikin kuivin silmin! Siinä minä vollotin, ja niin itki lastentarhanopettajakin. Puhelun jälkeen minua ei nolottanutkaan, kuten olisin ennakkoon arvannut, vaan sen rinnassa vellovan pahan olon pinta oli laskenut ehkä kaksi senttiä.
Lapsi itse leikkii legoilla ja tökkii sormellaan satunnaisesti kanyylistä jäänyttä reikää. Häntä magneettikuvaus pelottaa edelleen enemmän ajatuksenakin kuin mikään muu. (Tämä saattaa toki johtua siitä, että hän ei osaa ajatellakaan mitään, mitä edessä saattaa olla.) ”Eihän, äiti, se aivolääkäri sitten ota enempää magneetilla aivokuvia? Eihän?” Kun äiti ei voi edes sitä luvata, kulta rakas!
Pessimisti ei pety, kuulemma, mutta tässä tilanteessa tällainen kaltaiseni pesunkestävä pessimistikin takertuu kynsin ja hampain optimismiin ja sepittelee epätoivoisia selityksiä viisisenttisille kuvausvirheille ja kuvien vaihtumisille. Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, lyön kohta kädet ristiin ja alan käydä kauppaa.