Kaunis elämä

Hah, viime postauksessa olin niin hyväntuulinen ja toivotin kaikille hymyilyttävää viikonloppua! Miten mulle itselleni sitten kävikään? No oli vähän omituinen ja kurja sunnuntai. Eihän näistä aina täysin tiedä miksi, mutta jostain syystä vaan heräsin jo vähän inhottavalla fiiliksellä. Tuntui, että koko päivä vaan mateli ohitse enkä keksinyt mitään merkittävää tekemistä. Olo oli kaikin puolin toivoton ja turhautunut. Sainpa jopa väännettyä aikaiseksi muutamat riidat…

Parin tunnin synkistelyn jälkeen suuntasin parvekkeelle istumaan auringonpaisteeseen (huom. taas! Kyllä on ilmoja pidellyt ;). Viereiselle parvekkeelle oli kokoontunut kaveriporukka ilmeisesti myös fiilistelemään aurinkoa. He juttelivat hyväntuulisesti ja kuuntelivat musiikkia. Suljin silmät ja nautin itsekseni auringosta, ja siinä toisen porukan puhetta ja musiikkia kuunnellessa mulle tuli kummallisesti sellainen olo, etten ollutkaan yksin. Tuntui kuin olisin ollut osana tätä seinämän takana näkymättömissäni hengailevaa porukkaa. Tästä tuli jo jotenkin erityisen hyvä ja levollinen fiilis.

Loin siinä rentoutuessani jonkinlaisen meditatiivisen tilan. Hyvä olo aaltosi pahan olon yli, tunsin yhtäkkiä valtavaa kiitollisuutta ja pian tunsin oloni äärettömän tyyneksi. Ajatus siitä, kuinka huonoja fiiliksiä tulee väistämättä vastaan elämässä ja kuinka sen jälkeen aina myöskin väistämättä tulee jälleen hyvä fiilis, tuntui aivan mielettömän vapauttavalta ja kauniilta. Se suuri skaala tunteita, joita me käymme elämämme aikana läpi, on vaan jotain todella kaunista. Sillä niistä pimeistäkin hetkistä oppii jotain uutta, ja niiden jälkeen koittaa aina aurinkoinen aika, jolloin kaikki on taas valoisaa ja kevyttä. Erityisesti juuri se pienen pieni hetki myrskyn jälkeen, jolloin huokaisee helpotuksesta ja tajuaa, että ”huh, taas tästä on selvitty ja voin jälleen hengähtää ja nauttia”, on aivan erityisen rauhoittava, merkityksellinen.

Kuinka kaunista elämä onkaan kaikessa sen värikkyydessään!