Aina tasaisin aika ajoin mediasta löytyy juttua siitä, että lapsiperheitä on katsottu pahasti julkisilla paikoilla Suomessa. Lapset on itkenyt ravintoloissa tai muksut eivät ole käyttäytyneet bussissa kunnolla ja siitä on joku mielensä pahoittanut.

Siitä sitten ryhdytään käymään keskustelua – eikö lapsia osata kasvattaa vai ollaanko vaan lapsivihaajia.

Saa helposti käsityksen ettei Suomi ole lapsiperheille.

Nyt kun on oma lapsi, niin tätä ajatusta on ruvennut pohtimaan hieman

enemmänkin.

Suomi on turvallinen paikka lapsiperheille

Totuushan on se, että Suomi on varsin turvallinen paikka lapsiperheille ja esimerkiksi äideille. Neuvolapalvelut pitävät huolen siitä, että raskausaika on

Suomessa todella turvallinen.

Lapset saavat lisäksi koulutuksen, joka on edelleen maailman kärkitasoa.

Eikä lasten muutenkaan tarvitse elää missään jatkuvassa pelossa. Eräs tuttuni kertoi esimerkiksi elämänmenosta Yhdysvalloissa, joissa ihan pienestä asti tehdään esimerkiksi kouluissa harjoituksia kouluampujien varalta.

Tämä on ihan oikeasti kylmäävä ajatus ja saa minut arvostamaan Suomen turvallisuutta.

Suomalaiset arvostaa liikaa täsmällisyyttä ja hiljaisuutta

Onhan se tietenkin hieman stereotyyppistä ajattelua, mutta suomalaiset tykkää

hiljaisuudesta ja siitä, että asiat sujuu niin kuin niiden pitää.

Yhteiskunta toimii kuitenkin niin selkeästi ja tiettyjen kaavojen mukaan, joten voi olla, että monen on sitten vaikea kestää kun asiat menee erilailla.

Jos siellä ravintolassa onkin enemmän melua kun yleensä, niin se ärsyttää. Kun joku ei jonotakkaan oikein tai sitä varten pitää itse siirtyä kaksi metriä sivuun, se

ärsyttää.

Tämän lisäksi luulen, että olemme kuitenkin vähän juroa kasaa. Emme

ylipäätänsä tykkää siitä, että olisimme näkyvillä. Tämän johdosta ei tykätä ehkä

siitäkään, että muut sitten ovat. Ei uskalleta eikä haluta huomiota.

Ja lapsiperheet herättävät tietenkin aina enemmän huomiota ja ”hämminkiä”.

Eihän lapset vielä ole oppineet siihen, että pitää olla huomaamaton – ja hyvä

niin!

Nämä piirteet kuitenkin aiheuttaa sen että vanhemmat ei vie lapsia mihinkään,

ettei vaan herättäisi huomiota ja jos niitä lapsia sitten jossain on, ne aiheuttaa

muissa pahennusta, koska niihin ei juuri missään totu.

Harva niitä lapsia vihaa

Oma lapsi on vielä niin nuori ja lisäksi tässä oli tämä Koronakaranteeni, niin

lapsen kanssa ei vielä ole tullut liiaksi tultua ja mentyä.

Olen kuitenkin kiinnittänyt huomiota siihen, ettei niitä lapsia nyt ihan liikaa liiku

missään. Ja se sääli, koska se juuri luo kielteisen kierteen ilmapiirin.

Olisi kuitenkin väärin miettiä, että Suomi on jotenkin lapsivihaista kansaa.

Luulen, että se johtuu enemmän siitä, ettemme rohkeasti vain ota lapsia eri

paikkaan.

Pelkäämme liikaa valmiiksi ja pyytelemme sitten lastenkin olemassa oloa

anteeksi. Haluan ainakin itse olla rohkeampi siinä, että lapset kuuluu sinne

minne minäkin.

Tietysti pitää olla käytöstapoja ja niitä opetetaan. Mutta pientä hälinää voi aina syntyä eikä maailma siihen kaadu!

Ja kaikesta huolimatta, Suomi on kyllä ihan hyvä paikka lapsille.

Pienen kesätauon jälkeen on taas aika seuraavalle ajatukselle isyydestä.

Muistan ihmisten usein sanoneen, että ”se rajoittaa elämää”, kun harkitsimme vuosia sitten puolisomme kanssa koiran ottamista.

Kuulemma koiraa pitää käyttää useita kertoja päivässä pihalla ja ruokkia sekä helliä jatkuvasti. Kuulin pari kertaa myös klassisen: Ulos on mentävä kelillä kuin kelillä. Reissussakaan ei voisi sitten käydä, koska mihis se koira laitetaan?

Noh, otettiin koira näistä varoituksen sanoista huolimatta ja enpä kyllä keksi montaa asiaa, jotka toisivat elämääni yhtä paljon iloa kuin meidän karvaturri.

Ulkomaille on päästy eikä se sateella tai pakkasellakaan lenkille lähteminen niin katastrofaalista ole ollut.

Mutta miten on asian laita lapsen kanssa?

Arki pyörii lapsen tarpeiden ja rytmin ympärillä

Kyllähän se näin on, että lapsi rajoittaa elämää ja vähentää vapauden määrää.

Verrattuna koiraan vaikutus on valtavasti isompi.

Koira voi kuitenkin viettää itsekseen pitkiäkin aikoja, eikä sitä tarvitse vahtia. Pentuaika kestää vain hetken ja karvaturria on helppo viedä tutuille hoitoon.

Lapsi tarvii valtavasti huomiota ja hoivaa. Lasta ei jätetä yksin eikä hänen tarpeisiinsa jätetä vastaamatta. Lapsi ja tarvitseva ja minun (meidän) tehtävä on tarjota hänelle kaikki se turva, tuki ja läsnäolo minkä hän tarvitsee ja ansaitsee.

Päiväunien aikaan saadaan levätä, mutta niidenkin aikana saatetaan pari kertaa käydä laittamassa tutti takaisin suuhun.

Ruokailut, vaipanvaihdot, leikit ja pukemiset vievät aikaa, eikä lapsi voi koskaan jäädä yksin.

Kaikki menemiset ja tulemiset on sovittava erikseen ja jatkuva kommunikointi puolison kanssa aikatauluista on nykyään arkipäivää.

Vapaa-ajan järjestäminen on mahdollista, mutta jos sen haluaa yhtä aikaa puolison kanssa, niin silloin on pyydettävä apua kolmansilta, eli käytännössä mummoilta.

Silti tämä kaikki tuntuu luonnolliselta ja  siltä, että se on sen arvoista.

Ei kai ne omat menot oikeasti edes niin tärkeitä ole.

Muistan joskus, kun olin yksin ja minulla ei muuta ollutkaan kuin aikaa. Mitä ajattelin silloin?

Vision kutakuinkin tällaisen tilanteen: upea puoliso, pieni suloinen lapsi, koira ja oma koti.

Miten ikinä kehtaisin valittaa siitä, että sain sen mikä halusin?

En valita. Tässä blogissa kerron omia ajatuksiani, en valituksiani. Osa voi kuulostaa siltä, mutta se on vain elämää. Eikai kukaan tosissaan luule, että vanhemmuus olisi pelkkää lystiä ilman huolia?

Jos vapaa-aika tai sen puuttuminen stressaa, on vain löydettävä ne omat hetket ja otettava niistä irti se mikä saadaan.

Hetki jolloin voin rentoutua

Aloitin tämän kirjoituksen puhumalla koirastamme. Miksi? Koska kyseinen lemmikkimme ansiosta minä saan päivittäin täysin omia hetkiä vain itselleni, joissa voin rauhoittua ja uppoutua olemaan täysin läsnä.

Nämä hetket ovat tietenkin niitä lenkkejä ulos, joista minua niin kovasti varoiteltiin ennen koiran hankkimista. Nyt en voisi kuvitellakkaan, etten pääsisi ulos Suomen luontoon päivittäin kävelemään koirani kanssa.

Ne ovat niitä hetkiä, jolloin minulla ei (yleensä) ole mihinkään kiire. Paras lenkki on se, joka käydään samaan aikaan kun puolisoni nukuttaa lastamme. Koska lapsi ottaa vielä maitoa iltaisin, työnjako on selvä: minä lähden koiran kanssa ulos, puoliso nukuttaa lapsen.

Pyrin aina koiralenkeillä harrastamaan pienimuotoista mindfullnessia, eli olen läsnä askeleissani ja hengityksessäni, enkä pidä puhelimessa ääniä päällä. Tämä on oiva keino rauhoittua mahdollisesti hektisen päivän päätteeksi. Tänä kesänä olen kuitenkin löytänyt myös äänikirjat ja podcastit, joiden kuuntelu lenkillä on oikein mukavaa.

Haluamme viettää illat puolison kanssa yhdessä, joten fyysisen kirjan ääreen uppoutuminen ei ole enää niin mielekästä iltaisin, kun yhteinen aikamme on muutenkin kortilla.

Kaikenlisäksi äänikirjat ja podit tulevat kaiken lisäksi halvemmaksi kuin kovakantiset, koska uset äänikirjafirmat tarjoavat noita ilmaisia kokeilujaksoja. En ala yksittäisiä sovelluksia tässä blogissa suosittelemaan, joten äänikirjoja tarjoavat palvelut kannattaa käydä itse läpi jostain vertailusta ja valita sopivin.

Podejahan saa kuunnella roppakaupalla (toki mainoksia kuuluu ilman Premiumia) ilmaiseksi ihan Spotifystä. 

Onko se sen arvioista?

Jos joku kysyy, että onko se omasta vapaa-ajasta ja vapaudesta luopuminen sen arvoista, niin vastaan välittömästi, että kyllä.

En minä tätä elämää halua elää vain siksi, että saisin mahdollisimman paljon vain chillailla ja tehdä spontaanista mitä huvittaa.

Pelkästään se, että saa katsoa oman pienokaisen kehitystä on niin hienoa, että sille ei voi laittaa hintaa.

Muistan kuinka ihmettelin nuorempana tuoreiden vanhempien ylitsevuotavaa innostusta lapsensa kehityksen suhteen. ”Nyt se konttasi, nyt se sanoi ensimmäisen sanan!!!”. Olin vähän, että öö hieno homma. Nyt itse suurinpiirtein järjestän juhlat sen kunniaksi ja tippakin nousee linssiin, kun lapseni ensimmäisen kerran kääntyi mahalta selälleen.

Saas nähdä kuinka isä reagoi, kun se ensimmäinen sana sieltä tulee.

Summatakseni viidennen ajatuksen isyydestä: Kyllä, vapaa-aika on kortilla ja kyllä, tietyn asteinen vapaus on menetetty. Kyseessä ei kuitenkaan ole sanan varsinaisessa merkityksessä menetys, vaan muutos elämässä, jonka otan ilolla vastaan, vaikkakin hetkittäin se tuntuu myös ikävältä.

Erinomainen lähde sille, kuka on kiinnostunut vanhemmuudesta ihan tieteellisellä tasolla, löytyy tästä (Hakala, 2012). Luin koko opinneytetyön ja nyt hävettää kuinka suppo oma graduni oli verrattuna tähän.