Samalla kun monien vähäpätöisten asioiden suhteen olen huomattavasti rentoutunut, lapseen  tai pikemminkin kasvattamiseen liittyvän kritiikin osalta olen herkistynyt.

Asiat, joista en stressaa isäksi tultuani lähellekään niin paljoa kuin ennen:

• Oma ulkonäkö, kuten pukeutuminen. Isäverkkareissa mennään.
• Oman elämän suunta. Tyttäreni tuo tarkoitusta riittämiin, mitä väliä mikä minusta isona tulee, kunhan tytöllä on ruokaa pöydässä?
• Raha. Sitä nyt vaan menee enemmän. Säästämisen ja sijoittamisinnon tilalle on tullut ajattelu: ”hommataan se mitä perheen pyöritykseen tarvitaan, maksoi mitä maksoi”.

Mitäs tämä herkistely kritiikin suhteen sitten on?

Jessus sentään, kun sitä on herkkä kaikille kritiikille mikä kohdistuu jotenkin vanhemmuuteen.

Olen jo kertaalleen pillastunut eräälle ystävälleni hänen kuittailtuaan minulle siitä, että autoni ei ole ”kunnon auto perheelle”. Juttelimme kahvilla siitä, ettei autossamme ole isofix-valmiutta ja meni aivan pata jumiin kun kaveri vihjaili, ettei automme ole turvallinen lapselle.

Kyseessä on varmasti lähinnä harkitsematon läppä, mutta otin sen todella henkilökohtaisesti. Luuletko, että olen niin pihi, etten raaski ostaa kunnon autoa perheelleni?

Muutama päivä sitten hermostuin toden teolla myös puolisolleni siitä, että hän tuli jo toistamiseen ottamaan joko lapsen tai lapsen juomapullon kädestäni. Tilanteissa lapsi itki voimakkaasti ja tilanne oli latautunut.

Hän viestitti (tai näin minä sen koin) käytöksellään, etten osaa tulkita lapsen eleitä ja viestejä ja hän näki tarpeelliseksi puuttua yritykseeni rauhoitella lasta.

Koen tällaisen todella nöyryyttävänä. Eikö puoliso usko, että minä osaan rauhoittaa lapsen? Enkö muka itse tiedä, milloin ei kannata enää yrittää syöttää lasta? Ihan niin kuin hänen pitäisi suojella lasta minulta.

Perustelin asiaa niin, että minäkään en puutu hänen tekemisiinsä, vaikka lapsi olisi kuinka äkäinen.

En mene neuvomaan lapsen äitiä jos lapsi itkee.

En vie lasta hänen käsistään sanoen samalla eleilläni ”sinä et selvästi osaa häntä syöttää ja rauhoittaa, joten minä tulen tähän ja otan ohjat”.

Olen kuulemma liian herkkä..

Niin voi ollakkin. Mutta mistä se johtuu? Miksi tällainen arvostelu, kritiikki tai luottamuksen puute kykyihini isänä osuu niin kipeästi?

Tätä täytyy pohtia..

Ensi kertaan. Toivottavasti silloin on jokin positiivisempi ajatus isyydestä vuorossa.

Noniin..

Kesti hetken, ennen kuin ehdin ensimmäisen isyysajatukseni pariin. Tosiaan mikäli et ole lukenut ensimmäistä julkaisuani, tiedoksi, että tarkoitukseni on kirjoitella lyhyitä ja ytimekkäitä ajatuksia isyydestä ja vanhemmuudesta.

Pääset ensimmäiseen tekstiini tästä linkistä.

Ensimmäinen asia, jonka huomasin jo raskauden loppuaikana, oli voimistuvat tunteeni kumppaniani kohtaan.

Kuten olen blogissani kertonut, olen ollut puolisoni kanssa yhdessä pian 10 vuotta. Kihloissa olemme olleet noin 3 vuotta, mutta naimisiin emme ole vielä kiirehtineet(ehtineet).

Olen rakastanut Emmaa (*nimi muutettu) kaikki nämä vuodet, mutta kuten kaikissa parisuhteissa, on ollut aikoja jolloin olemme olleet läheisempiä ja aikoja jolloin etäisyyttäkin on otettu.

Suhteeseemme mahtuu muun muassa molempien asuminen ulkomailla eli yhteensä kaksi etäsuhdepätkää. Näiden aikana suhteemme oli luonnollisesit koetuksella, mutta selvisimme näistä voittajina.

Kokonaisuudessaan suhteemme on ollut hyvä ja rakkaudentäyteinen, ja olemme selvinneet ilman suurempia kolhuja.

Raskaus, synnytys ja lapsen tulo vahvisti rakkauttani

Kun katsoin Emman kasvavaa vauvamahaa tuntui kokoajan siltä, että arvostan puolisoani päivä päivältä enemmän. Ajattelin että wau, tuo oikeasti kantaa minun lastani mahassaan.

Jotenkin se naisen tekemä uhraus kehollaan herätti kunnioitusta.

Kun päästiin lopulta synnyttämään, tämä arvostus ja kunnioitus voitiin kertoa x100.

Kaikki miehet jotka ovat synnytyksessä rakkaansa kättä pidelleet varmaan tietävät mistä puhun. On se vaan aivan älyttömän kova suoritus, jota ei auta kuin ihmetellä ja kauhistella vierestä.

Emma, tämä 50kg alle 160cm hentoääninen ”tyttönen” oli loppuhetkillä sellaisessa mielentilassa, että uskoin hänen pystyvän työntämään jalkaprässissä ylös kaikki kuntosalin levypainot.

Siltä se meininki näytti.. Selviytymiskamppailulta, josta rakkaani selvisi hienosti ja synnytti meille kauniin pienen tyttären, jota jumaloimme tänäkin päivänä enemmän kuin mitään koskaan aikaisemmin.

En osaa pukea tätä tunnetta paremmin sanoiksi kuin toteamalla, että kaiken tämän näkeminen sai minut rakastamaan puolisoani entistä enemmän.

Nykyään tuntemani rakkaus on jotenkin aikuisempaa ja kypsempää, kuin se nuoruudessa oli. Se on seksuaalisten halujen ja ystävyyden lisäksi joten suurempaa.. Joten jota voisin kuvailla vahvaksi kumppanuudeksi. Kunnioitukseksi ja arvostukseksi.

”Vitsi mikä tyyppi, uskomattoman hieno ihminen”.. Näitä ajatuksia mielessäni pyöri, kun katsoin Emman hoitavan pari viikkoista tytärtämme silmät ristissä huonosti nukutun yön jälkeen..

Yhteenveto ja seuraava teksti

Toivottavasti sain jotenkin kuvailtua sitä fiilistä, jota koen puolisoani kohtaan.

Ja toivottavasti en antanut ymmärtää, että palava intohimo olisi jotenkin muuttunut vain arvostukseksi ja näkisin Emman nyt vain äitinä.

Päin vastoin: läheisyys ja myös peittojen heiluttelu on vain lisääntynyt lapsen syntymän jälkeen (toki pienen tauon jälkeen).

Jotenkin nuokin kaikki jutut on taas jännempiä, kun ne eivät ole tarjolla kokoaikaa, niin kuin kahdestaan ollessa.

Pyrin julkaisemaan seuraavan (#2) ajatuksen isyydestä vielä tämän kuun aikana, mutta en aijo stressata aikatauluista. Työttömäksi mieheksi olen ollut yllättävän kiireinen.

Ehkä pitäisi kaupallistaa tämä blogi heh?

Ainakin tässä wordpress ohjelmassa jossa tätä kirjoitan, on tuollainen kohta, että ”merkitse mahdollisen kaupallisen yhteistyöyrityksen tiedot”. Muuutta voipi olla, että tämmöiset yhteistyöt kuuluvat aikaan, jossa blogillani on muitakin lukijoita kuin minä.

Kuulemiin. Ja hyvää viikonloppua!