OCD

Hengitän, hiljaa ja tasaisesti. Keskityn hengitykseeni kuin etsiäkseni jotain poikkeavaa. Hengitän sisään ja ulos, suljen silmäni ja yritän tuntea sydämeni sykkeet.

Lasken aina neljään. Yksi, kaksi, kolme, neljä. Mitään ei tapahdu, mikään ei muutu, edelleen vain hengitän hiljaa ja tasaisesti.

Ympärillä on pimeää vaikka ei ole vielä ilta. Kaikkialla on hiljaista vaikka jokapaikasta kuuluu ääniä.

Lasken edelleen neljään. Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä.

Jos pysähdyn kolmannen kohdalla, tapahtuuko jotain, pysähtyykö aika, loppuuko hiljaisuus.

Samalla kun lasken, kosken peukalolla jokaista muiden neljän sormenpäätä. Jos en koske, loppuuko hengitys, tuleeko valoisaa.

Pieni ääni pään sisällä kertoo jatkuvasti ja rytmissä kuinka huono olen, se muistuttaa, että minussa ei ole mitään rakastamisen arvoista. Sen kanssa ei voi neuvotella, se ei halua antaa sääliä eikä se kuuntele järkeä.

Hengitän hiljaa ja tasaisesti hiljaisuudessa.

Yksi. Kaksi. Kolme. Neljä.

Pimeys.