Päätös blogin, muttei raittiuden, laiminlyönnille

Viimeisestä blogitekstistäni on kulunut jo useampi kuukausi. Olen oppinut, että tietyt juhlapyhät ja muut toistuvat ajankohdat nostavat jatkuvasti ajatuksia siitä, miten tietyt päivät toivat oletusarvoisesti esiin ”hyviä syitä” juomiselle. Ennen kun hyppään yhteen esimerkkiin näistä, todettakoon lyhyesti se kaikista tärkein: raittius kukoistaa ja voin kaikin puolin itseasiassa paremmin sekä henkisesti että fyysisesti kuin vuosiin.

Alla kirjaamani tarinanpoikanen nousi mieleeni itseasiassa jo joulukuussa 2020, mutten tällöin yksinkertaisesti saanut aikaan tämän tarinan kirjoittamista blogiini. Tässä siis uusi yritys.

Suomi100 -itsenäisyyspäivän oppeja

Kohta jo kolmisen kuukautta sitten itsenäisyyspäivänä 2020 mieleeni muistui tarina muutaman vuoden takaisista Suomi100 -juhlista ja siihen liittyvästä esimerkistä, jolla päihderiippuvuus voi pilata yksittäisiä hienoja kokemuksia ihmiseltä.

Olen viettänyt muutamat viimeiset itsenäisyyspäivät ulkomailla töistäni riippuvista syistä johtuen. Viime itsenäisyyspäivän 2020 olin kotimaassa. Muutaman vuoden takainen Suomi100 -itsenäisyyspäivä oli minulle erityinen, sillä pidän itseäni suhteellisen isänmaallisena: Suomi ja suomalaisuus ovat olleet minulle tosi erityisiä asioita aina.

Suomi100-bileiden aikaan olin itsenäisyyspäivänä ulkomailla tilaisuudessa, missä läsnä oli kymmeniä kollegojani eri puolelta maailmaa. Tiedostin etukäteen, että Suomi100 voi nousta tilaisuudessa ”jonkinlaiseksi jutuksi” ja näin ollen meidän parin suomalaisen oli hyvä olla varautuneita tavalla tai toisella sanomaan aiheesta jotain kiinnostuneille ulkomaisille kollegoillemme. Ostin mukaani suomalaista suklaata, kahvia ja ruisleipää jaettavaksi kollegoilleni ja asiasta innokkaana olin päivää ajatellen pakannut kaapistani jopa sen sinisen krakan, joka varmasti istuu hyvin valkoisen kauluspaitani kanssa.

5.12, kuten muinakin iltoina, hotellillamme pidettiin kuitenkin bileet. Eiväthän nämä bileet mitkään järisyttävät olleet, mutta kuitenkin sellaiset, että ne ”kovimmat jätkäthän” juovat kyllä sinne aamuneljään asti huomisesta työpäivästä huolimatta. Tällöin, kuten miltei poikkeuksitta muutenkin, minähän löysin itseni aina sieltä kovien juomareiden joukosta ja vakavissamme jätkäporukoissamme usein mietimmekin, että ”on se kyllä ihme, että kovat juojat löytävät aina toisensa missä sitten ikinä ollaankaan”.

Mitään dramaattista ei tuona iltana onneksi tapahtunut, olin vaan hyvin tukevassa humalassa. ”Syynä”  tälle muistaakseni oli se, että seuraavana aamuna 6.12 agendalla tilaisuudessa oli ”hyvin skipattavissa olevia” aiheita. Silloin en vielä ymmärtänyt, että päihdeongelmainen löytää aina syyn ottaa reilusti. Jos syy ei olisi ollut ”skipattavissa oleva agenda”, olisi se ollut esimerkiksi viereisen minulle tuikituntemattoman italialaisen kollegani syntymäpäivä.

Itsenäisyyspäivänä 6.12 heräsin aivan kammottavaan hedariin hotellihuoneessani noin klo. 12. En kehdannut ottaa tasottavaa, sillä olin töissä, joten jouduin kärvistelemään krapulaani klo. 16 alkavaan tapas-tilaisuuteen asti. Sinisestä krakasta ei ollut tietoakaan ja isoimmat ajatukset mielessäni olivat, että 1) mitähän eilen on tapahtunut, 2) joutuukohan tässä nyt sanomaan jotain tuosta helvetin itsenäisyyspäivästäkin. Vastaukset olivat, että 1) en ilmeisesti ollut sillä kertaa sekoillut tai jauhanut idioottimaisuuksia, ja 2) Suomi100 oli todella noussut klo. 9 aamulla lyhyesti esiin saksalaisen kollegan uutisista bongaamana. Suomalainen vanhempi kollegani oli onneksi hoitanut tilanteen ja pahoitellut minun poissaoloa aamun osuuksista. Itse tyydyin 4 tuntia myöhemmin kaikessa rauhassa kantamaan ostamani tuliaiset silmät punaisena yhteiseen jakoon auditorion takaosaan.

Tähän tilanteeseen ei sinänsä liity ihmeempää draamaa, mutta nuo kännit kuvaavat hyvin sitä, että tämä yksi itselleni tärkeä päivä, jolla on minulle arvojeni ja minuuteni kannalta todella suuri merkitys, kääntyi täysin päälaelleen suhteessa siihen, miten olin asioiden suunnitellut menevän. Siinä missä olen normaalisti aina hymysuin ja innokkaasti kertomassa ulkomaalaisille kotimaastani ja historiastamme ja varmasti vetänyt myös tässä tilaisuudessa tämän kollegani sittemmin hoitaman spiikin, tuolla kertaa, kun lukuisat ihmiset tulevat itseohjautuvasti asiasta onnittelemaan, välttelen näiden ihmisten katsekontaktia häpeillen silmät punaisena ja miltei oksennusta pidätellen. Tämä on ollut yksi tilanteita, joiden mukana tullut häpeä on saanut itseni vakaasti toteamaan alkoholille kaikissa sen muodoissa ”ei enää ikinä”.

Huomionarvoista tässä tilanteessa oli, että tuolloin en yksinkertaisesti nähnyt, että tavassani käyttää alkoholia olisi ollut mitään vialla tai ymmärtänyt, että läpi tilaisuuden (aamusta iltaan) olin kuitenkin töissä, vaikkakin vain sisäisessä tilaisuudessa asiakastyön sijaan, ja hyvin huomattavan osan ajasta olin humalassa. Sittemmin raittiina tämänkin asian pohdinta herättää itsessäni ihmetystä, mutta niin surullista kuin se onkin, omaa ongelmaa ei yksinkertaisesti onnistu tuossa tilanteessa kevyesti näkemään saati ymmärtämään.

Tuntuu sinänsä tyhmältä kirjoittaa jo ikivanhaa tarinaa näin reilusti menneen itsenäisyyspäivän jälkeen, mutta sainpa tämänkin tässä vaiheessa tänne kirjatuksi. Tämänlaisia yksittäisiä tarinoita on tullut mieleeni lukuisia kuluneiden kuukausien aikana ja koitankin näiden jakamisen suhteen aktivoitua taas lähitulevaisuudessa.

Tilannepäivitystä muuten

Kuten todettua, raitis elämä keskellä koronapandemiaa sujuu muutoin hyvin. Työt kulkevat ehkä jopa paremmin kuin ennen pandemiaa ja harrastusrintamalla kukoistaa todella motivoivat tuulet. Fyysinen kuntonikin on aika kohdillaan, mistä kertoo esim. ad-hoc perusteella vedetyt yksittäiset 10km – 20 km hiihtolenkit yllä olleenkuvan maisemissa. :)

Tärkein asia, oma raittius, on sujunut blogini hiljaiselosta huolimatta äärimmäisen hienosti ja olen tästä kiitollinen joka päivä. Palaillaanpa taas!