Erityisyyden illuusio

Alkoholismiin omalla kohdallani on keskeisesti vaikuttanut tapa suhtautua juomiseen tietyllä erityisyydellä. Itsetutkiskelun tuloksena olen oppinut, että sama erityisyys on kohdallani ollut läsnä myös muissa asioissa. Näitä asioitahan minulla elämässäni on onneksi säilynyt.

On syytä kirkastaa, että oma alkoholismini ei ehtinyt äitymään pisteeseen, jossa olisin juonut perheeni, kaikki ystäväni sekä jokaisen suunnitelmani. Suunnitelmani olivat tosin pääosiltaan kietoutuneet alkoholiin ja läheisriippuvaisuuden luomaan harhakuvitelmaan (läheisriippuvuus on hyvin yleistä alkoholisteilla, siitä lisää myöhemmissä teksteissä), mikä ei ollut kauaskantoista. Elämänsuunnitelmien katoaminen on ollut kohdallani mystistä, sillä minulla on aina ollut elämässäni jonkinlainen ”master plan”, mikä katosi täysin pahentuvan juomisen myötä. Koen itseni äärimmäisen onnekkaana, että ehdin hakemaan apua niin sanotusti ennen kuin oli liian myöhäistä.

On selvää, että alla kuvaamani jakauma ei päde monissa tilanteissa. Tämä korostuu, mikäli alkoholi pääsee määrittelemään yksilön elämää kokonaisuudessaan. Tämä lisäys huomioiden erityisyyden illuusio voidaan mielestäni loogisesti jaotella seuraavalla tavalla.

1. Erityisyyden tunne suhteessa alkoholiin: ”Minä hallitsen tätä”

Alkoholinkäytön tulisi perustua valittuihin erityistilanteisiin. Ensimmäisiä hälytysmerkkejä omalla kohdallani oli lisääntyvä  tapa ja tarve juoda yksin. Tämä kärjistyi pahimmillaan järjettömien määrien kuluttamiseen yksin kotona. Myös terassi-iltojen jälkeen mielessäni oli miltei poikkeuksetta yhden ottaminen lähikuppilassa ennen kotiinpaluuta. ”Syyn” tälle loi esimerkiksi se, jos puolisoni olisi syystä tai toisesta poissa kotoa tai omissa menoissaan. Harvoin, jos koskaan, kävin yksillä puolisoni odottaessa kotona, mutta miltei poikkeuksetta silloin kun hän ei kotona ollut.

Erityisen vaarallisen tästä ajatuksesta teki se, että halusin nimenomaan mennä juomaan sen viimeisen yksin. Olen ihmisenä hyvin sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva, joten koin ainoastaan hyvänä asiana, että kukaan ei ole häiritsemässä ja saan aikaa ”rauhoittua” ja selata puhelinta yksinäni.

Alkoholin nauttimisesta muodostui näin toistuva arkinen tapa. Lähtökohtaisesti vastustin esimerkiksi juomien ostamista kotiin (osittain mahdollisia seurauksia peläten) ja pidin muutenkin keskusteluja lähikapakassani tuntemattomien kanssa tuopin äärellä kiinnostavina. Näissä ja vastaavissa tilanteissa olosuhteet eivät olleet mitenkään erityisiä.

Erityisyys ilmeni vääristyneenä illuusiona kyvystäni pystyä kontrolloimaan alkoholinkäyttöä, minkä osoitin ”oikeaksi”esimerkiksi selviämällä tulevan haastavan työpäivän tilanteista (oli ilmoilla krapulaa tai ei). Ihme kyllä, miltei poikkeuksetta aina myös selvisinkin, mikä tietenkin ruokki käsitystä edelleen siitä, että alkoholinkäyttöni on kontrolloitua ja hallittavissa.

Illuusio kontrolloinnista ilmeni myös kuvitelmana omata kyky kuluttaa juomia pohjattomasti. Kumosin juomia yksi toisensa jälkeen samalla tavoin, ellen pahemmin, kuin alkoholistisesti juovat kaksimetriset miehet, vaikka olen suht. kevytrakenteinen. Aina piti saada yksi lisää. Vahvojen pohjien otto alaikäistyyliin oli tärkeää, oli illan agendana sitten työpaikan juhlat, ystävän synttärit tai mikä tahansa tapahtuma, missä alkoholia juotiin. Yksi osasyy sille, että tilanne katsoakseni paheni työelämään siirtyessä oli ehdottomasti myös se, että rahaa alkoholiin oli enemmän (tästäkin lisää myöhemmin): viinahan ei saa loppua kesken.

Raitistumisen kynnyksellä kuulin ehdotettavan, että ”sinun pitää vaan oppia tuntemaan se raja”. Raitistuttuani mielekkäämmäksi on tullut ajatustapa, että tätä rajaa ei voi oppia koskaan tuntemaan, mikäli juomatapa on ollut käytännössä sama ensimmäisestä kerrasta alkaen. Raittiina olen omaksunut, että kun kontrollin kerran menettää, se ei enää koskaan palaa.

 2. Erityisyyden tunne suhteessa elämään ylipäätään: Elämän erityismiehet (ja -naiset)

Ajatus itseni erityisyydestä on ilmennyt myös juoma-asioiden ulkopuolella. Uskon tämän tulevan kaukaa lapsuudesta. Alkoholistivanhemman omaavana olin aina erityinen, sillä perheessämme asiat eivät olleet normaalisti. Sen tiesi opettajat, kavereiden vanhemmat, harrastusten vetäjät, muut kaverit… Asiaa häpeillessä mukaan tuli myös valehtelu (tästäkin lisää myöhemmin) ja ajattelutapa, jonka mukaan ”minä olen oikeutettu toimimaan eri tavalla”.

Tunnistan lukuisia asioita, joissa tämä toimintamalli on pätenyt. Olkoonkin, että ”keittiön kautta” esim. työpaikkojen saanti on tavanomaista, se on ollut yksi ilmiö asian toteutumisesta kohdallani. Olen lähtökohtaisesti ihmisille aina avoin ja löydän kavereita vaikka mistä (myös selvinpäin), mutta alitajuntaisesti olen omaksunut tarpeen tulla nähdyksi erityisenä uusien ihmisten silmissä.

Tätä erityisyyttä on rakennettu idioottimaisin keinoin esimerkiksi hyvällä työpaikalla, erinomaisisilla sosiaalisilla taidoilla, hienolla autolla, aina siistillä asunnolla jne… Työelämässä olen huomannut pohtineeni, että ”eihän tämä 20 vuotta alalla ollut henkilö tiedä tästä asiasta yhtään mitään” tai ”minähän olen työpaikallani ainoa, joka tätä asiaa ymmärtää”. Ystävien kanssa töistä keskusteltaessa jaksoin muistuttaa, että ”eihän näissä minun hommissani juuri yleensä minunkaltaisia ihmisiä ole”. Aivan täyttä paskapuhetta!

Uskon, että tämä erityisyyden tunne johtaa ensisijaisesti lapsuuteen. Alkoholismi on lisännyt näiden harhakuvitelmien syvyyttä, mutta ei välttämättä lähtökohtaisesti luonut niitä. Tällä erityisyyden tunteella on katsoakseni vahva liityntäpinta alkoholismin mahdollistamaan itselleen valehteluun ja valehteluun ylipäätään, jota tulen myöhemmissä teksteissäni tarkemmin käsittelemään.

Erityisyyden illuusion murtamisesta

Halu tuntea erityisyyttä on ihmiselle normaalia. Meillä on säännönmukainen tarve ja halu tuntea olevamme erityisiä mm. kumppaneidemme, perheidemme, ystäviemme, anopin ja esimiestemme silmissä. Haluamme tunnistaa asioita ja kiinnostuksenkohteita, jotka tekevät meistä erityisiä sekä asioita, joiden suhteen meidän tulee pystyä petraamaan.

Alkoholistille näiden asioiden ja kiinnostuksen kohteiden ymmärtäminen ja erottaminen on hyvin haastaavaa, juodessa todennäköisesti mahdotonta. Katsoisin ainakin osasyyksi, että alkoholistille (riippuen tämän tilanteesta ja alkoholismin laajuudesta) esimerkiksi kiinnostuksen kohteet määrittyvät usein ensisijaisesti alkoholin kautta. Olin ”kiinnostunut” työpaikan tapahtumista, sillä siellä oli alkoholia. Olin ”kiinnostunut” illanvietoista puolituttujen kanssa, sillä sielläkin oli alkoholia. Erityisesti olin ”kiinnostunut”  lentomatkustamisesta, sillä lentokentillä odottelu tarjosi parhaat puitteet loungessa tai porttikapakassa alkoholin nauttimiseen ja syyn jauhaa odotellessa roskaa elämästä tuntemattomien kanssa, ja vielä vieraalla kielellä, mikä parasta!

Raitistuttuani ja jo juomisaikojeni loppuvaiheilla huomasin, että en ole viimeisten vuosien aikana ollut kiinnostunut vilpittömästi juuri mistään. Oireilin asian suhteen useasti toteamalla tarvitsevani sisältöä ja mielekästä tekemistä ympärilleni. Aiemmin innostusta luoneet asiat, kuten urheilu, musiikki ja muut harrastukset olivat jääneet ja parhaan innostuksen tarjosi alkoholi ja sen myötä saadut sekavat illat ja aamupäivät.

Raitistuttuani olen oppinut elvyyttämään aiempia kiinnostuksenkohteitani ja täyttämään niillä omia erityisyyden tarpeitani. Luon itselleni erityisyyttä opettelemalla uusia sointukulkuja, totuttelemalla säännölliseen lenkkeilyyn ja uintiin sekä pyrkien olemaan vilpittömän kiinnostunut myös työnantajani eduista. Tämä ei olisi ollut mahdollista juovana aikana.

Sen tiedän, että elämä antaa varmasti turpiin myös tulevaisuudessa, mutta nykyisin osaan ammentaa erityistä positiivisuutta tästäkin sillä, että otanpahan sitten turpiini ainakin selvin päin.