Juomahimosta sairauden myöntämiseen
Itselläni ilman alkoholia eläminen on toistaiseksi osoittautunut pääosin suhteellisen helpoksi. Tulee kuitenkin lisätä, että olen vasta hyvin varhaisissa vaiheissa raittiuttani. Alkoholiton elämä ei kuitenkaan missään nimessä ole ongelmatonta. Usein vasta raittius mahdollistaa alkoholistille todellisen ongelmanratkaisun ja ongelmiensa tunnistamisen. Tämä on pätenyt myös minuun, mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että heräsin asiaan jo suhteellisen ”kevyen” kriisin tuloksena.
Käsittelen tässä tekstissä lyhyesti muutamaa viime aikoina pohtimaani alkoholismiin liittyvää asiaa: himoa juoda ja ongelman myöntämisellä saamaani voimaa raittiuteen. Kerron lopuksi tositarinan itselleni merkittävästä tapahtumakulusta ja oppimiskokemuksestani juomattomuuden haasteisiin liittyen.
Himo juoda
Sanoin juovana aikanani usein, että minulla ei juuri koskaan ollut ns. viinanhimoa. Osana itsetutkiskeluani tämä lähtökohta on osoittautunut valheeksi ja juomisen himolla on omalla kohdallani ollut vahva liittymäpinta kieltomekanismiini. Viinanhimoni ilmeni erityisesti tilanteissa, joissa olen tiennyt lähteväni juomaan. Tunne ei ole ollut läsnä jatkuvasti arjessani esim. työpäivien aikana tai leffailtoja viettäessä.
Juomaan lähtemisen skenaario on itseasiassa kuvannut koko alkoholismini ydintä ja logiikkaa: kun on päätetty ottaa niin otetaan sitten kunnolla. Tunne siitä, että sai dokata aamuun asti ja pidemmällekin oli parhaimmillaan sanoinkuvaamattoman mahtava ja koin, että niillä tilanteilla ”nollasin” arkeni. Sama logiikka päti juomiseni ensi kerrasta viimeiseen, ainoastaan nollaamisen syyt vaihtuivat kokemuksen kasvaessa ja iän lisääntyessä.
Olen raitistuttuani oppinut, että viinanhimoa ilmeni kohdallani myös em. skenaarion ulkopuolella, vaikken tätä viinanhimoksi vielä tuolloin tunnistanutkaan. Esimerkiksi lomamatkalla ulkomailla puolisoni kanssa ollessa (emme juuri koskaan juoneet arkena kaksin) minulla oli miltei päättymätön tarve käydä terassilla yksillä ja päässäni petyin joka kerta kun tähän ei ”lupaa” herunut. Viinanhimoni äityi mittoihin, joissa lounaalle mentäessä ruoka oli aivan toissijaista ensimmäisten ajatusten liittyessä juomakortin sisältöön: jos kerta yhden voi ottaa (naisseurassa kun liikutaan) niin otetaan sitten se mahdollisimman iso ja vahva. Sama logiikka päti myös työkavereiden kanssa toimistolla yksiä naukkaillessa, sillä tiesin, ettei niissä ympyröissä voi enempää ottaa mahdollisten pahojen seuraamusten pelossa omaa humalaista käytöstäni tuntien.
Kieltomekanismi on ollut näissä tilanteissa vahvana tekijänä. Ilmoille heittämäni ”I need a fucking drink” tuli oikeutettua milloin milläkin, kuten rankalla työpäivällä, ärsyttävillä työkavereilla tai muuten vaan fiiliksen ollessa allapäin usein kotioloissa ja yksin. Näissä tilanteissa iltani usein jatkuikin päättömänä pyörimisenä lähialueeni ravintoloissa. En nähnyt tätä ongelmana ja syy juomiselle löytyi aina jostain.
Myöntämisen voima ja jatkuvuuden tarve
Avartavin kokemukseni raittiudesta on ollut ongelman myöntämisellä saamani voima alkoholittomaan elämään. Ennen kuin myönsin olevani voimaton alkoholiin nähden, alkoholiton elämä oli osaltani täysi mahdottomuus. Muistan esimerkiksi vakavissani pohtineeni tarvettani alkaa tukkimiehen kirjanpidolla kirjaamaan päiviä, jolloin olen ollut ilman yhtäkään annosta tullen lopputulokseen, että näiden tipattomien päivien saanti nollaan on yksinkertaisesti mahdotonta. Kuten monella muullakin, myös itselläni ongelman myöntäminen vaati kriisin ja ilman kriisiäni en välttämättä olisi ollut koskaan valmis myöntämään ongelmaani.
Myöntämiseen on kuulunut omassa toipumisessani läheisesti tarve jatkuvuudelle. Kerron alla tarkemmin aiempaa kokemustani parin vuoden takaisesta 5 kuukauden tipattomastani, joka lopulta kaatui tämän jatkuvuuden puutteeseen. Olen oppinut, että alkoholismin myöntäminen on päivittäinen prosessi. Ajatus lienee monelle tuttu lukemattomista ”en juo enää ikinä” -heitoista krapulapäissään. Olen syyllistynyt darramorkkiksissani näihin heittoihin lukuisia kertoja ja tehnyt ”päätöksiä”, joilla näitä tilanteita voisin muka välttää. Jätin lopulta mm. miltei poikkeuksetta kirkkaat väliin enkä loppuaikoina juonut esim. kotona, mutta lopputulos ja krapula oli aina sama. Sain lopulta itseni säännönmukaisesti myös vain miedoilla kaatokänniin määrien noustessa. Turhia lupauksia tipattomista, juomatta olemisesta tai tiettyjen juomien rajoittamisesta yhdistää yksi keskeinen asia: niillä on tapana unohtua pään selvitessä ja ajan kuluessa.
Muistutan itseäni päivittäin (välillä hetkittäin) siitä, että olen alkoholisti. Ellen tee niin, alkoholin salakavaluus ja viekkaus voi saada mahdollisuuden yliotteeseen, jonka tuloksena sallin itselleni poikkeuksen sääntöön. Apua sairaudestani muistuttelulle olen saanut raittiusyhteisöistä ja muiden raittiiden kanssa aiheesta keskustelemalla. Kun mahdollisuus poikkeukseen tulee (ja minunkin arjessani hyvin usein niitä myös tulee), retkahtaminen voi käydä miltei huomaamatta, ellen asiasta itseäni jatkuvasti muistuta. Vaikkei retkahtaminen juuri sillä kertaa johtaisikaan katastrofaaliseen lopputulemaan, olen varma, että se katastrofaalinen lopputulema tapahtuisi ellei seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla niin ”parhaimmillaankin” välittömässä lähitulevaisuudessa.
Tarina viiden kuukauden tipattomasta
Raittiuteen totuttelu alkaa usein pohjattomaksikin yltyvällä katumuksella ja ”miksi en tehnyt toisin” -tunteilla. Näitä on tietenkin osunut myös itselleni.
Eräs katumusta aiheuttava, mutta raittiuteni kannalta pakollinen oppimiskokemukseni on noin kaksi vuotta sitten pitämäni noin viiden kuukauden juomaton kausi. Olin tätä ennen kriisissä juomiseni ja elämäni suhteen ja totesin laittavani korkin kiinni. Näin myös tein. Korkin kiinni laittaminen ”määrittelemättömäksi ajaksi” on helppoa, eikä se itsellenikään tuntunut vaikealta – sainhan sillä elämäni järjestykseen. Elämä sujui suhteellisen ongelmitta. Työt sujuivat, suhde kukoisti ja koin olevani tyytyväinen elämääni.
Kirjoitin aiemmin juomahimosta. Se yhdistettynä jatkuvuuden puutteeseen katkaisi tämän ”hienosti alkaneen” juomattoman kauteni. Ratkeamiseni oli suorastaan räjähdysmäinen paluu takaisin pohjattomaan juomistapaani, mitä seurasi oikeutus jatkaa yksillä käyntiä (ja niistä kummunneita sekavia iltoja) kun juomattomuus oli kerta jo hävitty. Alkuun näkyviä ongelmia ei itseasiassa syntynyt ja ne, jotka syntyivät, haudattiin syvälle parisuhteen kulisseihin. Ongelmat kuitenkin pahenivat ja asian lakaisu maton alle vain paheni. Jälkikäteen ajateltuna olen ollut totaalisen sokea ollessani kyvytön tunnistamaan paremman puoleni kärsimyksiä asiaan liittyen. Ymmärtämättömyyteeni liittyen voin pyytää vain anteeksi ja sanoa ainoastaan, että asiaa selittää sairauteni luonne; alkoholismin itsensä kieltävä olemus. Se ei oikeuta vääriä tekoja, mutta selittää syitä, miksi en onnistunut aiheuttamiini ongelmiin puuttumaan, vaikka muissa asioissa puuttuminen ja välittäminen ei koskaan ollut kohdallani ongelma. Alkoholin aiheuttamien ongelmien huomioimattomuudella ei ole alkoholistin kontekstissa mitään tekemistä järjen, rationaalisen päätöksenteon, rakkauden päättymisen tai tätä määrittelevien muiden inhimillisten ominaisuuksien kanssa.
Nyanssit kuitenkin sikseen: keskeinen oppimiskokemukseni tästä on, että kuuden kuukauden kuluttua olin täysin samassa pisteessä juomiseni suhteen kuin aikana ennen tipattomalle kaudelle ryhtymistä – vain kriisi puuttui.
Kuten olettaa saattaa, sain myöhemmin jälleen elämäni kriisiin (omilta osin samoista syistä kuin aiemmin), mutta ymmärsin hakeutua tällä kertaa vertaistuen piiriin. Aiemmalla kerralla olin juomattomana aikanani varma kyvystäni pystyä ”oppimaan kohtuukäyttäjäksi”, mutta tämän kasvukokemukseni myötä olen kasvanut valmiiksi myöntämään, että omat voimani eivät asian hallitsemiseen riitä, vaan lopputulos tulee olemaan aina näin toimiessani sama.
En käytä tästä kokemuksestani termiä retkahtaminen, sillä en ollut vielä tällöin päättänyt raitistua – olin vain juomatta. Kauaskantoisen raittiuden esteenä oli myös tavoitteeni ja haluni ”oppia kohtuukäyttäjäksi”. En myöskään hakeutunut vertaistuen piiriin tai tutustunut muihin raittiisiin alkoholisteihin. Näiden asioiden hyväksyminen ja tekemäni toimet ovat antaneet korvaamatonta lisäarvoa ainakin itselleni ja vasta mahdollistaneet ajatuksen siitä, että raittius on nimenomaan ja ensisijaisesti elämäntapakysymys.
Päätän tekstini oppimaani hienoon lauseeseen, jolla vastaan itse itselleni pohtiessani kertomaani tilanteeseen liittyvää ”miksi en tajunnut tehdä toisin” -kysymystä: ihmisen tulee juoda juuri niin paljon kuin hän on juonut ollessaan vilpittömästi valmis myöntämään ongelmansa.