Kun murtuu miehen mahti
”Isäni ääni, sillä laulan minäkin, isäni ääni, laula poikani sinäkin (Marko Hietala: Isäni ääni)”
Omaan semivakavan musiikillisen menneisyyden ja harrastan musiikkia nykyisinkin, vaikka olenkin ammatillisessa mielessä ajautunut eri polulle. Olen teinistä saakka pitänyt yhtenä musiikillisena esikuvanani Nightwish-orkesterista tunnettua, mutta itselleni jo Tarot-ralleillaan vaikutusta tehnyttä Marko Hietalaa. Marko on mielestäni kiistatta tämän valtakunnan miessolistien kultakurkku ja äärimmäinen poikkeuslahjakkuus, joka veljensä ja frendiensä kanssa veti jo 80-luvulla New Wave of British Heavy Metalia paremmin kuin itse brittibändit.
En ole menestynyt rokkitähti, enkä omaa vastaavaa laulusaundia tai bassotaitelun lähtökohtia, saati edes samaa tyylikästä partaa. Basismin ja laulun lisäksi minua ja Markoa yhdistää jollain tasolla myös isiltämme peritty alkoholismille taipuvaisuutta aiheuttava geeniperimä. Taistelu alkoholismia vastaan onkin Hietalan ”Ruostumaton” -omaelämäkerran kantavia teemoja (vahva lukusuositus kaikille kotimaisesta rock-maailmasta kiinnostuneille).
Ajatus kirjoittaa isästäni nousi tulevasta isänpäivästä ja kuvatekstissä olevasta Marko Hietalan soololevyn kappaleesta, jonka koen hyvin puhuttelevana tiedostaen, että kyseinen herrasmies on kulkenut samaa polkua alkoholisti-isänsä kanssa ja on yhtälailla itse raitis alkoholisti.
Isästä
Tämän tekstin kirjoittaminen on itselleni vaikeaa ja hyvin tunteellista, sillä koen kirjoittavani tarinaa tietyiltä osilta vieraasta ihmisestä, ketä en koskaan täysin ehtinyt tuntemaan. Kysyin äidiltäni edellä näkyvän kuvan tyylistä otosta minusta ja isästä blogiani varten ja hänen vastauksensa whatsapp-viestiini oli perhehistoriaamme hyvin kuvaava: ”Tietenkin, onhan niitä kuvia sinusta ja isästä. Laitoinhan niitä ahkerasti kansioihin vielä pari ensimmäistä vuotta muutettuamme [kaupunkiin X], kun oli vielä suht. normaalia elämää”.
Isäni on edelleen hengissä, mutta kärsinyt äärimmäisestä ahdistusta, katkeruutta, vihaa, masennusta ja oman terveyden luhistumista täynnä olevasta rappioalkoholismista jo 10-15 vuoden ajan. Isäni elämän viimeisiksi jäävät 25 vuotta ovat olleet hänelle itselleen täyttä helvettiä ja johtaneet myös läheisten kärsimiin peruuttamattomissa oleviin tekoihin ja traumoihin. En mene asiaan tarkemmin, mutta riittänee todeta, että omakin hengenlähtöni oli alakouluiässä hyvin lähellä isäni alkoholismin vaikuttamasta seurauksesta johtuen (syynä tälle ei kuitenkaan ollut väkivalta, vaan muu alkoholin aikaansaama harkitsemattomuus). Nykyisin isäni on 60-70 ikävuoden välimaastossa ja on selvää, että hänen taipaleensa tällä Telluksella on ehtoopuolella.
Isäni ei ollut koskaan tavanomainen tallaaja. Hän oli kaikkea muuta. Hän oli tuplatutkinnon kahdesta eri korkeakoulusta lukenut maailmaa nähnyt, yhteiskunnan arvostama ja yritysmaailmassa loistava reservin kapteeni. Tyypillinen kunnianhimoinen voittajatyyppi. ”Silminnäkijähavaintojen” mukaan isäni oli hyvin älykäs, kohtelias, kaikkia kunnioittava, sosiaalinen ja kaikkien kanssa toimeentuleva, kaiken kaikkiaan varsin ihastuttava mies.
Tämä sama mies päätyi henkiseksi ja fyysiseksi ihmisraunioksi, joka tulee kuolemaan päihdekuntoutujien asuntolassa hyvin todennäköisesti ilman kenenkään, ellei allekirjoittaneen, läsnäoloa.
Perusta, romahdus, päätös
Tiedän isäni todenneen äidilleni kaksi-kolmekymppisenä oman isänsä alkoholisoitumista seuratessaan, että vastaavan tilanteen osuessa hänelle äidin pitää yksiselitteisesti mennä ja lähteä elämään omaa elämäänsä. Tiedän sen olleen siinä ajassa isäni todellinen tahto, eikä isälleni osunut ja hänen itsensä edesauttama järkyttävä ihmiskohtalo ollut hänen tavoitteensa.
Ongelmaksi muodostui ulkoisten henkilöiden havaintoihin perustuen se, että isäni alkoi pelleilemään asian kanssa, eikä hän osannut ottaa asiaa vakavasti. Isäni kuvitteli riittävän kauan voivansa osata ottaa kohtuudella. Isäni juominen pysyikin joidenkin hyvin liberaalien lasien läpi tarkasteltuna jossain määrin kontrolloituna hyvin pitkään. Ikävuosien 15-40 aikana hänellä kun meni överiksi ”toisinaan” ennen säännöllisen pitkälle viedyn salassajuomisen ja muun alkoholismille tyypillisen täysin patologisen sekoilun aikaansaamaa perhehelvettiä.
Perustaa vakavalle alkoholisoitumiselle isäni rakensi siis ainakin 25 vuoden ajan. Juomisen pahentumisen aikaansaamien kriisien iskiessä ratkaisuksi ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin juoda lisää. Rappioalkoholismiin siirtyminen ja sen eläminen 10-15 vuoden ajan satunnaisin jossain määrin kuivin kausin (=ei ollut rahaa juoda eikä pikavippejä enää saanut) johti isälläni siihen, ettei enempää juominen ole ollut mahdollista. Polku päättyi viranomaisten reagoitua* päihdekuntoutujien asuntolaan, eikä viinaa ole enää kykyä saada.
Mikäli isälleni annettaisiin nykypäivänä mahdollisuus, uskon vahvasti, että hän joisi itsensä hengiltä hetkeäkään empimättä.
Miksi?
Päihderiippuvuudesta harvoin toipuu, ellei ole kykenevä olemaan itselleen rehellinen. Nykypäivänä on ilmiselvää, ettei isäni ole itselleen rehellinen asuessaan päihdelaitoksessa ja kierrellessään kysymystä omasta alkoholismistaan. Mielenkiintoisempaa olisikin tietää, että onko kyvyttömyys myöntää tosiasiat vuosikymmenten alkoholistisen juomisen aiheuttaman pään pehmenemisen tulosta vai sisäänrakennettu luonteenpiirre jo varhaisen aikuisuuden ajoilta. Omaan lapsuuden ja nuoruuden käsitykseen isästäni peilaten minun on hyvin vaikea kuvitella asian olleen jälkimmäisellä tavalla.
Olkoon vastaus aiempaan kysymykseen kumpi tahansa, surullista kyllä, isäni luonteen vahvuuksia ja heikkouksia tuntevana pystyn kuvittelemaan isäni sillä saralla ylimielisenä, että hän on saattanut kuvitelmissaan ajatella pystyvänsä asettumaan henkiseltä lujuudeltaan päihderiippuvuuden yläpuolelle. Jos ajattelen itseäni, olemme tässä mielessä isäni kanssa erilaisia: minun ei ole pakko olla maailman paras voittajatyyppi jokaisessa asiassa ja tiedostan sen, etten ole täydellinen; suhteessa alkoholiin ehkä kaikista vähiten.
Isältä pojalle?
Olen käynyt elämäni aikana yksittäisiä kertoja psykologien puheilla liittyen elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin tai ammatillisiin asioihin (olen tehnyt satunnaisesti sellaisia töitä, joissa näihin tarjotaan mahdollisuutta). Kerran käynnistin jo työelämässä ollessani keskustelun psykologin kanssa toteamalla ”minussa on jotain vialla, sillä juon toisinaan liikaa ja liian usein menee edelleen opiskelijatyyliin överiksi”. Tunnin keskustelun tuloksena sain tyhjentävän Kumman kaa-tasoisen yhteenvedon: sinulla on todennäköisesti jotain käsittelemätöntä isä-suhteessasi.
En arvioi ollenkaan kyseisen asiantuntijan ammattitaitoa. Kukaan psykologi, edes päihderiippuvuuksiin erikoistunut asiantuntija, ei voi saada koppia näistä asioista yhdessä tunnissa. En väitä, että isä-suhteeni olisi täysin käsitelty ja uskon, että kyseinen henkilö oli arviossaan jollain tasolla oikeassa. Olen osuuteni isälleni kuitenkin anteeksi antanut ja uskon olevani yksi viimeisiä ihmisiä, jotka isästäni edelleen välittää. Anteeksi antaminen on ollut minulle ehkä helpompaa kun monelle muulle, sillä koen itse tiedostavani suhteellisen hyvin mitä alkoholismi on ja mitä se on onnistunut isälleni tekemään. Väitänkin, että isä-suhteeni ei suinkaan ollut ensisijainen syy omalle juomiselleni.
Alkoholismisairauden on osoitettu hanakasti periytyvän geneettisesti sukupolvelta toiselle **. Tämä pätee jostain syystä erityisesti miehiin. Mikäli tätä geeniperimää kantaa ja kuppi kuuluu (erityisesti pahenevassa määrin) elämään, edellä kuvattu lopputulos on jollain tasolla väistämätön. Se on niin yksiselitteistä. Nämä ovat faktoja, joista jokaisen alkoholisteja lähisuvussaan omaavan kohtuukäyttäjän, riskikäyttäjän ja suurkuluttajan olisi välttämätöntä olla huolissaan. Minä en ollut huolissani opiskelu-ja varhaisena työelämäaikanani ja olin huomattavassa vaarassa langeta samaan kuoppaan, johon oma isäni ja isoisäni lankesivat ollessaan kyvyttömiä suhtautumaan asiaan sen vaativalla vakavuudella.
Isäni kohtalosta haluan toistaa loppukaneetiksi oppimani siltä osin, että alkoholismin kanssa ei tule pelleillä. Mikäli kyseistä geneettistä perimää omaa, edellä kuvatun kohtalon voi varmuudella välttää ainoastaan jättämällä alkoholi pois elämästä.
* Tulen kirjoittamaan myöhemmin tarkemmin päihdepolitiikasta ja sen ilmentymistä siinä, miten toiminta viranomaisten kanssa isäni kontekstissa toteutui kun viranomaiset heräsivät isäni kyvyttömyyteen millään tavoin hoitaa asioitaan ja itseään. Tämä on aiheena mielenkiintoinen, laajuudeltaan valtava ja osittain itsellenikin vielä jäsentymätön kokonaisuus, mutta tulen aiheeseen varmuudella tulevaisuudessa palaamaan.
** Tulen kirjoittamaan myös periytymisestä myöhemmin lisää. Tässä kohtaa jätettäköön vain maininnan tasolle, jotta jutuissani säilyy edes jonkintasoinen logiikka ja laajuudenhallinta :)