Lily

Ajatuksia toipuvan alkoholistin arjesta

Kohtiuutta

Juomahimosta sairauden myöntämiseen

Itselläni ilman alkoholia eläminen on toistaiseksi osoittautunut pääosin suhteellisen helpoksi. Tulee kuitenkin lisätä, että olen vasta hyvin varhaisissa vaiheissa raittiuttani. Alkoholiton elämä ei kuitenkaan missään nimessä ole ongelmatonta. Usein vasta raittius mahdollistaa alkoholistille todellisen ongelmanratkaisun ja ongelmiensa tunnistamisen. Tämä on pätenyt myös minuun, mutta olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että heräsin asiaan jo suhteellisen ”kevyen” kriisin tuloksena.

Käsittelen tässä tekstissä lyhyesti muutamaa viime aikoina pohtimaani alkoholismiin liittyvää asiaa: himoa juoda ja ongelman myöntämisellä saamaani voimaa raittiuteen. Kerron lopuksi tositarinan itselleni merkittävästä tapahtumakulusta ja oppimiskokemuksestani juomattomuuden haasteisiin liittyen.

Himo juoda

Sanoin juovana aikanani usein, että minulla ei juuri koskaan ollut ns. viinanhimoa. Osana itsetutkiskeluani tämä lähtökohta on osoittautunut valheeksi ja juomisen himolla on omalla kohdallani ollut vahva liittymäpinta kieltomekanismiini. Viinanhimoni ilmeni erityisesti tilanteissa, joissa olen tiennyt lähteväni  juomaan. Tunne ei ole ollut läsnä jatkuvasti arjessani esim. työpäivien aikana tai leffailtoja viettäessä.

Juomaan lähtemisen skenaario on itseasiassa kuvannut koko alkoholismini ydintä ja logiikkaa: kun on päätetty ottaa niin otetaan sitten kunnolla. Tunne siitä, että sai dokata aamuun asti ja pidemmällekin oli parhaimmillaan sanoinkuvaamattoman mahtava ja koin, että niillä tilanteilla ”nollasin” arkeni. Sama logiikka päti juomiseni ensi kerrasta viimeiseen, ainoastaan nollaamisen syyt vaihtuivat kokemuksen kasvaessa ja iän lisääntyessä.

Olen raitistuttuani oppinut, että viinanhimoa ilmeni kohdallani myös em. skenaarion ulkopuolella, vaikken tätä viinanhimoksi vielä tuolloin tunnistanutkaan. Esimerkiksi lomamatkalla ulkomailla puolisoni kanssa ollessa (emme juuri koskaan juoneet arkena kaksin) minulla oli miltei päättymätön tarve käydä terassilla yksillä ja päässäni petyin joka kerta kun tähän ei ”lupaa” herunut. Viinanhimoni äityi mittoihin, joissa lounaalle mentäessä ruoka oli aivan toissijaista ensimmäisten ajatusten liittyessä juomakortin sisältöön: jos kerta yhden voi ottaa (naisseurassa kun  liikutaan) niin otetaan sitten se mahdollisimman iso ja vahva. Sama logiikka päti myös työkavereiden kanssa toimistolla yksiä naukkaillessa, sillä tiesin, ettei niissä ympyröissä voi enempää ottaa mahdollisten pahojen seuraamusten pelossa omaa humalaista käytöstäni tuntien.

Kieltomekanismi on ollut näissä tilanteissa vahvana tekijänä. Ilmoille heittämäni ”I need a fucking drink” tuli oikeutettua milloin milläkin, kuten rankalla työpäivällä, ärsyttävillä työkavereilla tai muuten vaan fiiliksen ollessa allapäin usein kotioloissa ja yksin. Näissä tilanteissa iltani usein jatkuikin päättömänä pyörimisenä lähialueeni ravintoloissa. En nähnyt tätä ongelmana ja syy juomiselle löytyi aina jostain.

Myöntämisen voima ja jatkuvuuden tarve

Avartavin kokemukseni raittiudesta on ollut ongelman myöntämisellä saamani voima alkoholittomaan elämään. Ennen kuin myönsin olevani voimaton alkoholiin nähden, alkoholiton elämä oli osaltani täysi mahdottomuus. Muistan esimerkiksi vakavissani pohtineeni tarvettani alkaa tukkimiehen kirjanpidolla kirjaamaan päiviä, jolloin olen ollut ilman yhtäkään annosta tullen lopputulokseen, että näiden tipattomien päivien saanti nollaan on yksinkertaisesti mahdotonta. Kuten monella muullakin, myös itselläni ongelman myöntäminen vaati kriisin ja ilman kriisiäni en välttämättä olisi ollut koskaan valmis myöntämään ongelmaani.

Myöntämiseen on kuulunut omassa toipumisessani läheisesti tarve jatkuvuudelle. Kerron alla tarkemmin aiempaa kokemustani parin vuoden takaisesta 5 kuukauden tipattomastani, joka lopulta kaatui tämän jatkuvuuden puutteeseen. Olen oppinut, että alkoholismin myöntäminen on päivittäinen prosessi. Ajatus lienee monelle tuttu lukemattomista ”en juo enää ikinä” -heitoista krapulapäissään. Olen syyllistynyt darramorkkiksissani näihin heittoihin lukuisia kertoja ja tehnyt ”päätöksiä”, joilla näitä tilanteita voisin muka välttää. Jätin lopulta mm. miltei poikkeuksetta kirkkaat väliin enkä loppuaikoina juonut esim. kotona, mutta lopputulos ja krapula oli aina sama. Sain lopulta itseni säännönmukaisesti myös vain miedoilla kaatokänniin määrien noustessa. Turhia lupauksia tipattomista, juomatta olemisesta tai tiettyjen juomien rajoittamisesta yhdistää yksi keskeinen asia: niillä on tapana unohtua pään selvitessä ja ajan kuluessa.

Muistutan itseäni päivittäin (välillä hetkittäin) siitä, että olen alkoholisti. Ellen tee niin, alkoholin salakavaluus ja viekkaus voi saada mahdollisuuden yliotteeseen, jonka tuloksena sallin itselleni poikkeuksen sääntöön. Apua sairaudestani muistuttelulle olen saanut raittiusyhteisöistä ja muiden raittiiden kanssa aiheesta keskustelemalla. Kun mahdollisuus poikkeukseen tulee (ja minunkin arjessani hyvin usein niitä myös tulee), retkahtaminen voi käydä miltei huomaamatta, ellen asiasta itseäni jatkuvasti muistuta. Vaikkei retkahtaminen juuri sillä kertaa johtaisikaan katastrofaaliseen lopputulemaan, olen varma, että se katastrofaalinen lopputulema tapahtuisi ellei seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla niin ”parhaimmillaankin” välittömässä lähitulevaisuudessa.

Tarina viiden kuukauden tipattomasta

Raittiuteen totuttelu alkaa usein pohjattomaksikin yltyvällä katumuksella ja ”miksi en tehnyt toisin” -tunteilla. Näitä on tietenkin osunut myös itselleni.

Eräs katumusta aiheuttava, mutta raittiuteni kannalta pakollinen oppimiskokemukseni on noin kaksi vuotta sitten pitämäni noin viiden kuukauden juomaton kausi. Olin tätä ennen kriisissä juomiseni ja elämäni suhteen ja totesin laittavani korkin kiinni. Näin myös tein. Korkin kiinni laittaminen ”määrittelemättömäksi ajaksi” on helppoa, eikä se itsellenikään tuntunut vaikealta – sainhan sillä elämäni järjestykseen. Elämä sujui suhteellisen ongelmitta. Työt sujuivat, suhde kukoisti ja koin olevani tyytyväinen elämääni.

Kirjoitin aiemmin juomahimosta. Se yhdistettynä jatkuvuuden puutteeseen katkaisi tämän ”hienosti alkaneen” juomattoman kauteni. Ratkeamiseni oli suorastaan räjähdysmäinen paluu takaisin pohjattomaan juomistapaani, mitä seurasi oikeutus jatkaa yksillä käyntiä (ja niistä kummunneita sekavia iltoja) kun juomattomuus oli kerta jo hävitty. Alkuun näkyviä ongelmia ei itseasiassa syntynyt ja ne, jotka syntyivät, haudattiin syvälle parisuhteen kulisseihin. Ongelmat kuitenkin pahenivat ja asian lakaisu maton alle vain paheni. Jälkikäteen ajateltuna olen ollut totaalisen sokea ollessani kyvytön tunnistamaan paremman puoleni kärsimyksiä asiaan liittyen. Ymmärtämättömyyteeni liittyen voin pyytää vain anteeksi ja sanoa ainoastaan, että asiaa selittää sairauteni luonne; alkoholismin itsensä kieltävä olemus. Se ei oikeuta vääriä tekoja, mutta selittää syitä, miksi en onnistunut aiheuttamiini ongelmiin puuttumaan, vaikka muissa asioissa puuttuminen ja välittäminen ei koskaan ollut kohdallani ongelma. Alkoholin aiheuttamien ongelmien huomioimattomuudella ei ole alkoholistin kontekstissa mitään tekemistä järjen, rationaalisen päätöksenteon, rakkauden päättymisen tai tätä määrittelevien muiden inhimillisten ominaisuuksien kanssa.

Nyanssit kuitenkin sikseen: keskeinen oppimiskokemukseni tästä on, että kuuden kuukauden kuluttua olin täysin samassa pisteessä juomiseni suhteen kuin aikana ennen tipattomalle kaudelle ryhtymistä – vain kriisi puuttui.

Kuten olettaa saattaa, sain myöhemmin jälleen elämäni kriisiin (omilta osin samoista syistä kuin aiemmin), mutta ymmärsin hakeutua tällä kertaa vertaistuen piiriin. Aiemmalla kerralla olin juomattomana aikanani varma kyvystäni pystyä ”oppimaan kohtuukäyttäjäksi”, mutta tämän kasvukokemukseni myötä olen kasvanut valmiiksi myöntämään, että omat voimani eivät asian hallitsemiseen riitä, vaan lopputulos tulee olemaan aina näin toimiessani sama.

En käytä tästä kokemuksestani termiä retkahtaminen, sillä en ollut vielä tällöin päättänyt raitistua – olin vain juomatta. Kauaskantoisen raittiuden esteenä oli myös tavoitteeni ja haluni ”oppia kohtuukäyttäjäksi”. En myöskään hakeutunut vertaistuen piiriin tai tutustunut muihin raittiisiin alkoholisteihin. Näiden asioiden hyväksyminen ja tekemäni toimet ovat antaneet korvaamatonta lisäarvoa ainakin itselleni ja vasta mahdollistaneet ajatuksen siitä, että raittius on nimenomaan ja ensisijaisesti elämäntapakysymys.

Päätän tekstini oppimaani hienoon lauseeseen, jolla vastaan itse itselleni pohtiessani kertomaani tilanteeseen liittyvää ”miksi en tajunnut tehdä toisin” -kysymystä: ihmisen tulee juoda juuri niin paljon kuin hän on juonut ollessaan vilpittömästi valmis myöntämään ongelmansa.

Avainsanat: , , , , ,
Hyvinvointi Oma elämä Terveys Syvällistä
Kohtiuutta

Alkoholismin olemuksesta ja tekemistäni virheistä

Tässä tekstissäni käsittelen muutamia alkoholismisairauden peruselementtejä. Peilaan näitä mahdollisimman konkreettisesti omaan kokemukseeni, sillä koen, että häpeästä, kieltomekanismista, suunnitelmallisuudesta sekä paljastumisesta ja leimautumisen pelosta saatava faktatieto ei itsessään pelasta ketään. Alkoholistiksi itseään epäilevää tai edes aihetta pohtivaa ei auta ainoastaan faktatieto, vaan hänen on välttämätöntä kokea samaistumista.

Korostan toistamiseen, että oma alkoholismini ei ehtinyt kehittymään ns. rappioalkoholismiksi asti. Esimerkkini eivät näin ollen  ole sinänsä kovinkaan rajuja, mutta kertovat surullista realismia alkoholistisen juomisen ja ajattelutavan kieroutuneisuudesta. Toivon, että vastaavassa tilanteessa olevat epäilijät pystyvät samaistumaan ja ymmärtämään, että alkoholismi ei väistämättä edellytä katkokäyntejä, hoitojaksoja, avioeroa tai antabus-kuureja. Mitään näistä en ole itsekään kokenut.

Häpeä

Häpeän tunne ilmenee sairaudesta kärsivillä monin eri tavoin. Tunne häpeästä on usein läsnä sairauden alusta loppuun. Sairauden alkuvaiheissa Alkosta ostaman viinipullon julkinen kantaminen tulee harvoin kuuloonkaan häpeän ja leimautumisen pelossa.

Raitistumisen jälkeen alamme usein ymmärtämään alkoholismiin liittyvää häpeää eri tavalla. Häpeään liittyviä alkoholistisia elementtejä juomisessani oli lukuisia. Näitä olivat esimerkiksi seuraavat (ja monet muut):

  1. Kotimatkallani lähiravintolassani poiketessa join säännöllisesti nurkkapöydässä, jottei tutut ohikävelijät huomaisi minua yksin kaljalla.
  2. Pari vuotta sitten alettuani lipsumaan muutaman kuukauden juomatta olon jälkeen* koin juhlien yhteydessä tarvetta käydä jatkuvasti viinapaukulla jopa läheisimpien ystävieni selän takana.
  3. Kohtuukäyttäjä -kategoriaan kuuluvien tuttujen juhlissa kävin jatkuvasti viinitonkalla yksin keittiön ollessa tyhjä ihmisistä ja tyhjensin miltei piripintaan täytetystä viinilasista ykkösellä kulauksen niin, että lasini näyttäisi jatkuvasti juhliin sopivalta 6-12 cl annokselta.
  4. Kaunistelin juomistani vuosikausien ajan läheisimmille ja rakkaimmille ihmisilleni. Juhlat olivat aina ”loistavat”, vaikken tosiasiassa valtaosaa niistä edes muistaisi.

Nämä ovat yksittäisiä alkoholistisen juomisen esimerkkejä, joissa häpeän tunne on toiminut poikkeavan toimintatapani mahdollistavana tekijänä. Vastaavia esimerkkejä on lukuisia. En suostunut missään vaiheessa tunnustamaan saati edes vilpittömästi tunnistamaan, että toimintatapani sisältäisivät alkoholistisen juomisen tunnuspiirteitä, vaikka ulkoiselle ihmiselle (ja raitistuttuani myös itselleni) yhtälö on selvä.

Suunnitelmallisuus

Häpeän paine ajaa alkoholistia tilanteeseen, jossa juomisen suunnittelusta tulee arkea. Myös suunnitelmallisuus ilmenee eri tavoin sairauden eri vaiheissa. Sairauden loppuvaiheen suunnitelmallisuutta kuvaa valitettavan monen perheen surullinen todellisuus isän tai äidin saksalaiseen insinööriosaamiseen verrattavasta laaja-alaisesta piilotettujen pullojen järjestelmästä. Tämä on valitettavaa arkea monelle perheelle, mukaan lukien oma lapsuudenkotini.

Olemme mestareita juomisemme suunnittelussa ja monet meistä omaavatkin poikkeukselliset älylliset lahjat tämän (ja toki myös monen muun elämänsä asian) toteuttamiseksi. Äärimmäisen tärkeää onkin ymmärtää, että alkoholismilla ei ole mitään tekemistä älyn tai järjen kanssa. Kyseessä oleva sairaus aiheuttaa sairauden kohteessa hermosolutasoisia pysyviä muutoksia, jotka eivät korjaannu, eikä kyse ole näin ollen myöskään oire psykologisista ongelmista. Palaan myöhemmissä teksteissäni tarkemmin myös tähän sairauden fysiologiseen ulottuvuuteen, sillä tähän aiheeseen liittyy monia väärinymmärryksiä (mm. ”alkoholismi on ainoastaan tunne-elämän sairaus”).

Omia kokemuksiani juomisen suunnitelmallisuudesta ovat esimerkiksi seuraavat:

  1. Mikäli en kokenut kiinnostusta tiettyyn tilaisuuteen osallistumisesta (ja olin tästä esim. puolisolleni jo viikkokaupalla valittanut), kalenteroin osallistumiselleni poikkeuksetta aikaa verukkeella, että tilaisuus antoi hyvät perusteet juoda pää täyteen.
  2. Oltuani useamman kuukauden juomatta* aloin alitajuntaisesti ja lopulta loogisen tietoisesti suunnittelemaan juomistani usean kuukauden päässä olevissa tilaisuuksissa (mm. omat syntymäpäivät, juhannus…)
  3. Koin auton ostamisella selvää kausaalisuhdetta ja perustetta siihen, että olen todennäköisesti useammin viikonlopun selvinpäin.

Mistä mainitut häpeän tunteet ja juomisen suunnitelmallisuus ovat voineet johtua?  Vastaus kysymykseen on hyvin yksinkertainen.

Kieltomekanismi

Jokainen rationaalisesti ajatteleva alkoholisti tiedostaa isossa kuvassa alkoholismin tuhoavat seuraukset. Perustietämys ja oppineisuus alkoholismista ovat nykyisin jo yleissivistystä. Alkoholistit myös tiedostavat, että sairaus johtaa ennenaikaiseen kuolemaan. Miksi he eivät siis hae apua?

Kaikkea päihderiippuvuutta, alkoholismi mukaan lukien, hallitsee yksilön kieltomekanismi, joka mahdollistaa näiden rationaalisten lähtökohtien sivuuttamisen ja päihteen käytön itsehyväksynnän. Minua on siunattu sillä, etten nuuskan ja alkoholin lisäksi ole sekaantunut muihin päihteisiin enkä pysty näiden päihteiden välisiä eroja teksteissäni pohtimaan. Lähtökohtaisesti päihderiippuvuutta tutkivat asiantuntijat tulevat kuitenkin lähes poikkeuksetta lopputulokseen, että itse riippuvuus päihteitä koskien on pohjimmiltaan sama, ovat kyseessä olevat päihteet mitä tahansa.

Uskottelemme itsellemme viimeiseen asti, että emme ole alkoholisteja ja että pystymme tätä elämäämme vaikuttavaa osa-aluetta hallitsemaan. Erityisen surullista on, että alkoholistiksi hyvin usein tullaan vain merkittävän kriisin kautta, jolloin suurin vahinko on jo tapahtunut. Vaikka en itse koskaan edennyt rappioalkoholistiksi asti, tekojeni todellisen luonteen ymmärtäminen erityisesti muutamia yksittäisiä tilanteita koskien on raitistuttuani vahvistanut minulle täyden varmuuden siitä, että oma kieltomekanismini on ollut hyvin sitkeä ja että sairauteni on ollut mitä totisinta totta.

Paljastumisen ja leimautumisen pelko

Paljastumisen ja leimautumisen pelko liittyvät vahvasti mainittuun häpeän tunteeseen. Pelkkäämme jatkuvasti tulevamme leimatuiksi alkoholisteiksi läheistemme, ystäviemme, esimiestemme tai uusien tuttavuuksiemme toimesta. Olemme usein kiinnostuneita tietämään millä tavoin ulkopuoliset ihmiset juomistamme arvioivat, sillä olemme ehkä jo alitajuntaisesti itsekin ymmärtäneet olevamme vähintäänkin vaarallisilla vesillä ja ainakin tietyissä olosuhteissa kyvyttömiä omaa alkoholinkäyttöämme kontrolloimaan.

Tosiasia kuitenkin on, että meitä alkoholismista kärsiviä on ollut olemassa siitä hetkestä alkaen, kun ihminen on ensi kerran ymmärtänyt käyttää viinimarjoja viiniksi. Sairaus ei myöskään katso kenenkään taustaa tai asemaa. Alkoholistin leima kantaa yhä nykypäivänä vahvaa stigmaa, minkä keskeisenä perusteena on alkoholistien aiheuttamat kärsimysnäytelmät itsensä lisäksi myös muille.

Emme halua leimautua alkoholisteiksi (raittiiksi tai juoviksi), sillä alkoholismi kertoo yksilön kyvyttömyydestä hallita ainetta, jonka tuhoavat vaikutukset ovat pahimmillaan kokonaisuudessaan alkoholistin ja tämän läheisten elämää dominoivia. Juomisen hallittavuuden vastavoimana toimii inhimillinen perustarve hallita ja kontrolloida yksilölle merkityksellisiä asioita ja alkoholistin kyvyttömyys näinkin tuhoavasti vaikuttavan aineen hallitsemiseen herättää meissä luonnostaankin epäillystä ja pelkoa.

Omalta kohdaltani paljastumisen ja leimautumisen pelko toteutui esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:

  1. Tein työni miltei poikkeuksetta ensiluokkaisesti. Tämä on hyvin yleistä alkoholisteilla, sillä haluamme näyttää ulospäin mitä parhaimmilta työntekijöiltä ja hoitaa työhömme liittyvät asiat hyvin. Uskon lisäksi tähän liittyneen ”potentiaalisten kriisitilanteiden” valmistelua. Kun p**ka iskee tuulettimeen (juomisemme aiheuttamana), voimme vedota ainakin ensiluokkaiseen tulokseen.
  2. Myönsin vain valituille henkilöille olevani krapulassa.
  3. Hakeuduin säännöllisesti sellaisiin työympäristöihin, joissa alkoholin juominen ei ollut millään tavoin mahdollista ja loin näillä ulospäin kuvaa siitä, että onnistun olemaan pitkäkestoisestikin juomatta. Näillä ”oikeutin” säännönmukaiset överit ja ilman kohtuutta ottamisen takaisin arkeen palattuani.
  4. Kuten todettua, kaunistelin aina juomistani näyttääkseni paremmalta (”kultainen vävypoika” tai ”äidin kultapoika”).

Ratkaisun alkupisteellä

Raittiiksi haluavalla alkoholistilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kuin myöntää voimattomuutensa alkoholiin ja sen hallintaan nähden. Vasta tämän jälkeen uusi raitis ja parempi elämä on mahdollinen.

Omalta osaltani haluan sanoa, että myönnettyäni olevani voimaton asian suhteen olen onnistunut sisäistämään sen voiman, mistä en juovana aikana olisi voinut uneksiakaan: voimattomuuden myöntämisen jälkeen minulla ei enää ole ollut tarvetta ottaa sitä ensimmäistä huikkaa.

* Olin pari vuotta sitten muutaman kuukauden täysin juomatta ja ajatuksissani pyöri jo tällöin elämä ilman alkoholia. En kuitenkaan vielä tällöin ymmärtänyt hakea ulkopuolista apua ja tukiverkostoa sairauteni hoitoon. En myöskään myöntänyt olevani alkoholisti ja lopulta koin pystyväni ”oppimaan kohtuukäyttäjäksi”, mikä on hyvin tyypillinen alkoholistin toimintalogiikka. Tämä tarina osana raitistumistani ansaitsee kokonaisuudessaan oman tekstinsä.

Avainsanat: , , , ,
Hyvinvointi Oma elämä Terveys Syvällistä