Onhan se aika säälittävää
Mä näin sut. Mä en tunnistanut sua, mutta mä näin sut. Olisihan mun pitänyt sut tunnistaa. Jo kaukaa erottaa sun vaaleat farkut, jotka tavallaan istuu sun päälle tosi hyvin ja samalla rennosti roikkuu sun lantiolla. Olisihan mun pitänyt tunnistaa sun hartiat. Tai niiden asento. Sun tapa olla kauhean maskuliininen ehkä vähän varautunut ja samalla silti niin huoleton. Viimeistään mun olisi pitänyt tunnistaa sut sun hiuksista. Vaaleista ja pehmeistä hiuksista joita mä oon niin useasti silittänyt.
Pari päivää meni ja mä näin sut uudestaan. Tällä kertaa ei ollut epäilystäkään siitä, tunnistaisinko mä sut. Sä istuit mua vastapäätä saman pöydän ääressä. Enkä mä pystynyt katsomaan sua. En kertaakaan. Siinä sä olit. Samalla tavalla kuin ennenkin. Koko pöytä huusi sun läsnäoloa. Sä taisit katsoa mua. Siltä musta ainakin tuntui, ihan ohimenevän hetken ajan. Enhän mä voi olla varma, kun en mä kertaakaan uskaltanut katsoa sua edes sekunnin sadannesosan verran. Silti mä tunsin sut mun läheisyydessä. Aina kun mä avasin edes hetkeksi suuni, sanoakseni vai ihan muutaman sanan, mä tunsin sut. Mä tunsin sun katseen. Enhän mä olisi halunnut puhua. Tai edes olla siinä. Mun vain piti esittää, että kaikki on hyvin. Ettet sä näkisi, mitä musta jäi jäljelle.
Sä vaikutit niin tutulta. Sä vaikutit tuntemattomalta. Kuka sä edes olit? Samana iltana mä itkin. Itkin sun takia. Sun seurassa. Ethän sä mua nähnyt. Etkä sä tajunnut. Jotenkin kaikki se mitä mä olin, mitä sä olit ja mitä me joskus oltiin vaikutti unelta. Ja mä olin siinä hetkessä, kun sydän rinnassa takoen, avaa silmät ja löytää itsensä sängynpohjalta. Todellisuudesta missä sua ei enää ole. Eikä välttämättä koskaan ollutkaan.
Olisi valetta sanoa, että sen illan sä olit olemassa. Koska sä olet ollut olemassa kokoajan. Jokainen päivä sisältää sen pari minuuttia, kun mä en kerkeä pysäyttämään mun ajatuksia ajoissa. Silloin sä olet sielä. Mun mielessä ei näy koskaan sun huonoja piirteitä. Eikä huonoja hetkiä mitä meillä oli. Mun ajatukset, muistot, toiveet ja pelot on pysähtynyt yhteen. Siihen päivään, kun sä istuit mun sohvalla. Mä olin sun sylissä hajareisin ja mä pidin sun kasvoja mun käsissä. Meidän otsat oli vastakkain ja mä suutelin sua nopeasti. Sä sanoit jotain mikä sai mut nauramaan. Kevään ensimmäiset lämpimät päivät oli tullut. Aurinko paistoi parvekkeelta ja lämmitti mun hartioita. Sitten mä nousin sun sylistä ja menin tupakalle. Sinne aurinkoiselle ja lämpimälle parvekkeelle. Sä taisit katsoa mua. Siltä musta ainakin tuntui.
Sen illan jälkeen mä löysin itseni ajattelemasta sua paljon useammin. Useammin kuin moneen kuukauteen. Sulla on kaikki hyvin ja sä olet onnellinen, enkä mä haluaisi sitä pois sulta. Vaikkakin se tosi asia, ettet sä ole onnellinen mun kanssa, on nyt ja luultavasti tulee aina olemaan liian raskas mun ymmärrettäväksi. Mun piti päästä jonnekin, missä mikään ei muistuta susta, missä mikään ei muistuta musta. Muistuta siitä mitä mä olen nykyään. Mä haluaisin kotiin. Sun luo. Vaikkei meitä tule koskaan olemaan, enää muuta kuin mun alitajunnassa. Ja niin kauan, kun mä en saa mielestäni sitä keväistä aamupäivää mun sohvalla, niin tää paikka tuhannen kilometrin päässä, on ainoa paikka, missä on turvallista ajatella sua. Onhan se aika säälittävää.