Viikot eivät erotu toisistaan. Yhtä mössöö koko alkuvuosi. Parit kivat juhlat. Paljon valehtelua itselle ja muille. Liikaa yhdentekeviä sarjoja. Liikaa pohdintaa, mietiskelyä ja itsetutkiskelua. Mutta toisaalta sekin on hyvä, niin kun eräs kommentoi. Aivan totta. Parhaimmassa tapauksessa mietin uutena vuotena mennyttä vuotta tyyliin:” Alkuvuosi oli sellaista itsetutkiskelua, havaitsin plussia ja miinuksia. Kehitin itseäni sisäisesti ennen kun keväällä synnyin kun perhonen toukasta ja aloin elää!” Voisin oksentaa tuollaisen lauseen kirjoittamisen johdosta mutta kuin helmee, olis oikeesti ajatella noin?

Don’t count the days, make the days count. Jaa niin kun miten?

No ensinnäkin olemalla vähemmän säälittävä. Ylös, ulos ja lenkille. Tänäänkin sattu vaikka mitä kivaa ja sä vaan vähättelet elämääs ihan turhaan. TYHMÄ.  It’s the little things that count. 

Ja voisit lopettaa niiden turhanpäivästen sarjojen seuraamisen lisäksi unohtaa pintrestin  voimalauseiden lukemisen. Unohda koko pintrest all together ja katso ympärilles. 

Yksinäisyydestä. 

Tunteeko sen vain silloin kun vertaa itseään muihin? Kun jokainen ystävä on kainalossa ja itse saat turvautua tyynyyn? 

Kun on sunnuntai-ilta ja huulet ovat kuivuneet ja kun avaan suusi juodaksesi teetä, huomaat, että huulesi ovat myös tarratuneet toisiinsa, koska et ole puhunut kolmeen tuntiin kenenkään kanssa? 

Tunteeko sen vain silloin kun olet mahdottoman säälittävä ja otat itseäsi kädestä kiinni, koska kukaan muu ei ole pitänyt kädestäsi kiinni niin pitkään aikaan?

Johtuuko se sinusta? Johtuu. Mitä jos sanoisit joskus kyllä. Mitä jos katsoisit välillä vastaantulijoita silmiin. Mitä jos olisit kiinnostunut ympärillä olevasta? Mitä jos et keksisi tekosyitä? 

Mitä jos et pohtisi tai kirjoittaisi turhia vaan keskittyisit vaikka päivän hesariin.