Eilen yöllä näin Instagramista tuttuun tapaan näitä kuuluisia ”inspirational quotes”, joita sekä sinä että minä ollaan joskus (tai usein) syyllistytty jakamaan omilla feedeillämme, toiveena inspiroida muita samalla tavalla kuin ne meitä. Tämä kuitenkin kolahti eri tavalla kuin ne yleiset eatpraylove-julkaisut. Tekstissä luki:

”You often feel tired, not because you’ve done too much, but because you’ve done too little of what sparks a light in you”.

Tämä on suora lainaus ig-tililtä @purposologist, joka lähti samantien seurantaan kun kyseinen fraasi pärähti näytölleni. Kyseinen julkaisu jäi kuitenkin kummittelemaan mieleeni, ja antoi samalla vahvistuksen mietteille joita olin päässäni hautonut jo muutamien viikkojen ajan – perustaisin uuden blogin. Ja siitä Ajatuksista Sanoiksi sai alkunsa.

Olen perustanut ensimmäisen blogini muistaakseni kesällä 2008. Olin aina sellainen ”girly girl” jota kiinnosti vaatteet ja meikit, ja koin myös olevani melko hyvä kirjoittamaan ja siitä myös pidinkin. Blogissani oli lähinnä amatöörimäisiä poseerauksia nykyään kylmiä värejä nostattavissa outfiteissa, sekä uusien ostosten esittelyä ja sekalaista löpinää vaatteista. Silloin Suomen blogipiirit olivat pienet, ja seuraajia sai aika helposti. Omina aikoinani muunmuassa Moumou kommentoi muutamaan otteeseen postauksiani, ja sain ostettua esimerkiksi Mungo-Annan blogikirppikseltä helposti vaatteita kun kysyntää oli huomattavasti vähemmän. Joskus mietin,että mikäli olisin suhtautunut bloggaamiseen ”vakavemmin”ja jatkanut sitä hartaasti, olisin ehkä edelleen pystyssä ja nykyään yksi näistä monista influencereista joita pyörii meidän jokaisen IG feedeillä. Epäonnistuneesta bloggaajaurasta huolimatta rakastin bloggaamista, ja sitä tuli harrastettua lähes 9 vuotta elämästäni.

Syksyllä 2015 lähdin opiskelemaan ulkomaille ja silloin tuntui, että voisin ihan tosissani alkaa bloggaamaan osa-aikaisena työnä ja yrittää tienata sillä. Olisihan asukuvien otto sekä elämästä postaaminen huomattavasti mielenkiintoisempaa lukijalle isosta metropolisesta kaupungista katsottuna. Haaveilin, että taide-yliopistostani löytyisi valokuvausta opiskeleva poikaystävä, joka napsisi musta tyylikkäitä streetwear-otoksia ympäri kaupunkia ja musta tulisi trendikäs lifestyle-bloggari.

Totuus oli silloin kuitenkin vallan eri – olin juuri 20 vuotta täyttänyt tyttö, yksin ulkomailla ilman perhettä tai minkäänlaista tukiverkkoa. Uudet, yliopistosta sekä asuntolasta saadut ystävät ja kämppikset tuntuivat vielä turhan vierailta, ja ujostutti pyytää heitä ottamaan kuvia musta blogiini kun taas Suomessa tunsin oloni niin mukavaksi ystävieni edessä. Muutaman vuoden on-off bloggailtua kirjoitin viimeisen blogipostaukseni tammikuussa 2017, ja sen jälkeen en ole bloggeriin kirjautunut. ”Uusi” elämäni vei mennessään, ja tunsin oloni hölmöksi aina kun mainitsin blogini uusille ihmisille. En silloin vielä ymmärtänyt, kuinka iso henkireikä bloggaaminen on joskus ollut mulle ja miten paljon paremmin voin henkisesti kun pääsin itseäni toteuttamaan, vaikka saattoikin olla niinkin  pinnallisesta asiasta kuin päivän asusta.

Noin vuosi sitten eräs työkaverini teki mulle lounastauolla tarot-korttien tulkinnan (hengellisyydestä lisää myöhemmin). Yhteen korttiin liittyen työkaverini ehdotti, että hankkisin harrastuksen. Hän kysyi mitä tykkäsin tehdä vapaa-ajallani? Surukseni tajusin, etten osannut kysymykseen vastata. Vanha ja rakas harrastukseni oli jäänyt elämän kiireiden vuoksi, ja tunsin piston sydämessäni.

Niinä aikoina tunsin olevani hieman hukassa. Se valo mikä on joskus syttynyt sisälläni (sidenote: tää kuulostaa jotenkin aivan hirvittävän kliseiseltä suomeksi) ei ollut enää siellä. Monta vuotta olen uuden blogin perustamista pyöritellyt, mutta aina miettinyt aivan liikaa. Mikä aihepiiri, mikä nimi, koska, missä, millä kielellä jne. Olen perfektionisti, ja haluan aina tehdä asiat hyvin ellen täydellisesti. Joskus asioita pitää vaan tehdä eikä miettiä liikaa etukäteen.

Tästä ei tule uutta muoti- ja vaateblogia enkä yritä olla seuraava suuri influencer. Yksi monista syistä miksi myös aikoinaan lopetin bloggaamisen oli koska koin, että siitä tuli liikaa julkinen päiväkirja. Kirjoitin niin paljon omia asioitani, että kavereita nähdessä usein kaveri totesi että ”joo mä tiedän, mä luin sun blogista”kun halusin jotain kertoa. Tuntui, että jaoin elämääni netissä enemmän kuin läheisteni kanssa. Siltikin juuri tästä syystä se blogi olikin niin iso henkireikä mulle – joskus vaikeistakin asioista oli helpompi vain kirjoittaa kuin puhua ääneen, ja ehkä siksi koen silloin voineeni henkisesti paremmin.

Nyt on taas julkisen päiväkirjan aika, minkä vuoksi olen päättänyt toistaiseksi pysyä anonyyminä – tämäkin saattaa vaihtua joko viikon tai vuoden päästä fiiliksen mukaan. Haluan olla mahdollisimman aito ja rehellinen ilman että pelkään tuttujeni näkevän ja arvostelluksi tulemista. Tietynlaisella anonymiteetillä tämä on mahdollista, voin jakaa paljon ilman että jaan kokonaan. Mikäli joku tuttu kuitenkin mut tunnistaa näistä teksteistä, toivon ettei kuitenkaan mua paljasta. Kyllä sen aika koittaa vielä.

With all that being said, tervetuloa ja toivottavasti pysytte mukana. Toivon, että pystyn teksteilläni samaistumaan muihin ja muut muhun. Toivon että voin motivoida, inspiroida ja antaa toivoa. Toivon, että voin auttaa myös muita saamaan ajatuksiaan sanoiksi.

With love,

J