Yölennolla valot on sammutettu ja ulkona siintää tumma yötaivas. Matkustamossa on ihan pimeää ja hiljaista, kuulen vain lentokoneen moottorien tasaisen rauhallisen hurinan. Kilometrien päässä alla suurkaupungin valot hehkuvat oransseina ryppäinä yössä.

Valopilkkujen joukossa pienet muurahaiset risteilevät ja poukkoilevat toistensa lomassa, autuaan tietämättömänä saapumisestani, joka ei tule vaikuttamaan heidän elämiinsä mitenkään. Hetken muistan taas, kuinka pieni ihminen onkaan keskellä maailmankaikkeuden käsittämätöntä suuruutta.

Se on jollain tapaa lohdullinen tunne.

Katsellessani ikkunasta yön pimeyteen kuulokkeissani soi kaunis balladi, joka nostaa ihoni kananlihalle. Vielä tuntemattomat seikkailut odottavat minua, ja tunnen itseni samaan aikaan pohjattoman haikeaksi ja pakahduttavan onnelliseksi.

Jännä, miten nuo kaksi tunnetta voivatkaan kietoutua niin täydellisesti yhteen.

Rakastan tuoreen kahvin tuoksua.

Se tuo mieleeni nuoruuden; ne vuodet opintojeni alussa, kun asuin omillani unelmapaikallani Helsingin keskustan kupeessa.

Viikonloppuaamuina nukuin pitkään. Herättyäni avasin kahvipakkauksen kimppakämppäni nuhjuisessa keittiössä. Nautin pussista leijuvasta tuoksusta ikkunasta siivilöityvän auringonvalon lämmössä. Silmät kiinni, sydän täynnä.

Viettäisin päivän puuhaillen mitä ikinä halusin ja tiesin, että yön tullen kävelisin kotiin baarista hilpeässä hiprakassa. Kotiovella avaimia hapuillessani miettisin tuhannennen kerran, miten onnekas olenkaan kun asun just tässä.

Niinä vuosina olin vapaa, huoleton, avoin tulevalle. Maailma oli täynnä mahdollisuuksia ja minä valmiina tarttumaan niihin.

Tuoreen kahvin tuoksu tuo aina mieleeni nuo vuodet. Sen huumaavan vapauden tunteen.