Olen viettänyt viimeisen viikon kuunnellen jokaisena liikenevänä hetkenä Eeva Kolun kirjaa Korkeintaan vähän väsynyt. Ystäväni suositteli sitä minulle, koska kuulemma Kolun ajatuksiin on helppo samaistua ja kirja liippaa hyvin läheltä sitä todellisuutta, jonka ympäröimänä olemme itsekin 90-luvun lapsina kasvaneet. Olin jo joskus aiemmin kirjaan somessa törmätessäni miettinyt, että kuulostaa kiinnostavalta ja voisi lukaista joskus, mutta unohtanut sen muiden juttujen (Netflixin, somen, töiden, you name it…) sekaan. Eräs ilta viikko sitten en jaksanutkaan iltalenkillä kuunnella musiikkia enkä toisaalta hiljaisuuttakaan, joten varustauduttuani hyytävän koleaa meri-ilmaa vastaan ja puettuani koiralle ulkoilukamppeet päälle vedin kuulokkeet korville, uusin tilaukseni BookBeatiin ja ryhdyin kuuntelemaan Kolun kirjaa.

Jo ensimmäisten minuuttien aikana mietin, että hitto, ihan kuin joku olisi ujuttautunut mieleni syövereihin salamatkustajana, taltioinut kaikki ajatukseni viimeisen kymmenen vuoden ajalta ja lukenut ne minulle ääneen. Tällä kertaa vaan jäsenneltynä kokonaisuutena epämääräisen ajatusviidakon sijaan, jossa hahmottumattomat ajatukset pulpahtelevat esiin, törmäilevät toisiinsa ja hiipuvat unohduksiin muodostamatta mitään selkeää ymmärrystä siitä, miksi olo on koko ajan jotenkin vähän… Vaikea. Levoton. Väsynyt. Kaikki, siis lähestulkoon ihan joka ikinen sana, joka kirjan ääniraidalta korviini kulkeutui, oli kuin suoraan omista ajatuksistani. Tuntui, kuin olisin kuunnellut kirjaa, jonka olen itse kirjoittanut unissani ja nyt joku luki sitä minulle ääneen.

Nyökyttelin päätäni itsekseni niin monen aiheen kohdalla: kuinka somen aiheuttamat paineet ja yritys vastata niihin kuluttavat meidän uuvuksiin. Kuinka yhteiskunnassa inhimillisyys ja empatia on unohdettu ja olemme kuin toisistamme irrallaan seisovia, tehokkaaseen riviin järjestettyjä puita. Kuinka meihin on sisäänrakennettu vahva pärjäämisen kulttuuri, joka etäännyttää meitä toisistamme. Kuinka toksinen positiivisuus jyllää ja aitojen tunteiden ilmaisemisesta on tullut vaikeaa, jopa sopimatonta jollain tapaa.

Korkeintaan vähän väsynyt käsittelee paljon sitä, kuinka kirjoittaja on tuntenut tarvetta jatkuvasti pyrkiä kohti jotain uutta, tehdä isoja ja radikaaleja muutoksia, polttaa takanaan siltoja ja kääntää koko elämä ylösalaisin, jotta asiat muuttuisivat ja olisi vihdoin hyvä olla. Tunnistan tämän kierteen itsessäni niin hyvin, että sen kuuleminen teki samalla kipeää ja toisaalta oli niin helpottavaa, että teki mieli itkeä – en olekaan ainoa,joka kamppailee tämän asian kanssa. Olen ajanut itseni uupumukseen asti vatvomalla sitä, mikä minussa on vikana, vaihtamalla asuntoa ja asuinpaikkaa, hautomalla pakomatkaa ulkomaille, vaihtamalla tiheään työpaikkaa, kokeilemalla uusia trendiharrastuksia ja kyllästymällä niihin, vaatimalla itseltäni täydellisyyttä vaikka olisin vasta aloittanut harjoittelemaan jotain, laatinut ostoslistoja tavaroista, joita luulen tarvitsevani tullakseni onnelliseksi. Ei ihme, jos väsyttää ja turhauttaa.

Olen ollut joskus varsinainen materialisti, mutta näen nykyään miksi: yritin ostamalla korvata itsessäni jotain, minkä tunsin puuttuvan. Paikkasin henkistä koloa, jota en muuten osannut tilkitä. Havahduttuani vuosien itsetutkiskelun tuloksena siihen, että mikään määrä vaatteita ja muuta materiaa ei tee minusta muuta kuin olen, ostamisen tarve hiljeni huomattavasti. Olen sellainen millainen olen, ostin hienon mekon ja join kallista lattea tai en. Sen tajuamisen jälkeen alkoi ärsyttää, että mainontaan ja ostotuputukseen törmää jatkuvasti ja kaikkialla. Osta tämä, osta tuo, tässä sinulle tällainen tarjous. Kun kuuntelin Kolun pohdintaa siitä, kuinka olemme ihmisiä emmekä kuluttajia, halusin huutaa ”KYLLÄÄÄÄÄ”! Vihdoin kuulen jonkun sanovan ääneen sen, mitä olen miettinyt siitä asti, kun ensimmäistä vuotta opiskelin kauppakorkeassa. Kammosin sitä, kuinka ihmiset kutistettiin kuluttajiksi, ostamista himoitseviksi olennoiksi, joiden ainoa elämäntehtävä on kuluttaa rahaa ja suitsia taloutta kasvuun. Totta kai kyseisellä nimityksellä on taloustieteen teoriassa tarkoituksensa, mutta inhoan tuota termiä. Inhoan sitä, ettei sitä käytetä vain taloustieteen opetuksessa vaan työelämässä, uutisissa, LinkedInissä, kaikkialla. En ole kuluttaja, olen ihminen. Minun ei tarvitse jatkuvasti ostaa jotain ollakseni tyytyväinen ja tuntuu karulta, että itsensä ilmaisemisessa kulutukselle annetaan nykyään niin suuri rooli.

Jotenkin ihmisyydestä, kuluttajuudesta ja Kolun korostamasta aidon yhteyden tarpeesta ajatukseni lipsahtivat verkostoitumiseen, mikä velloo valtoimenaan nykyään työelämässä ja erityisesti LinkedInissä. Verkostoituminen oli mielestäni luotaantyöntävä termi jo silloin, kun siihen ensimmäisiä kertoja opiskeluaikojeni alussa kehotettiin. Sen lisäksi, että olen ihminen enkä kuluttaja, haluan ystävystyä enkä verkostoitua. Haluan luoda merkityksellisiä, aitoja ihmissuhteita enkä pintapuolisesti tutustua mahdollisimman moneen, taka-ajatuksenani mahdollisesti hyötyä toisesta joskus tulevaisuudessa. Ehkä suhtaudun koko verkostoitumisen ajatukseen liian kyynisesti, mutta tällaisen negatiivisen leiman se on päässäni saanut. LinkedInissä tulvii verkostoitumispyyntöjä ihmisiltä, jotka haluavat verkostoitua samalla alalla olevien kanssa, mutta todellisuudessa eivät ota mitään kontaktia verkostoonsa muuten kuin postaamalla itseään promoavia päivityksiä tai kommentoimalla turhanpäiväisyyksiä toisten postauksiin, tietysti näkyvyyden toivossa. Instagramissa suositut vaikuttajat saavat postauksiinsa satoja ja tuhansia kommentteja, joiden sisältö on suurimmaksi osaksi yksi sana ja ehkä sydänemoji, jälleen tarkoituksena saada näkyvyyttä omalle tilille. Samalla meidän kaikkien henkilökohtaisille sometileille putkahtelee sarjatykkääjä-seuraajia (tiedäthän sen tyypin, joka ensin spämmää näyttösi täyteen tykkäysilmoituksia ja sen jälkeen alkaa seuraamaan), joista tietää jo valmiiksi, että kahden päivän päästä tyyppi on kadonnut seuraajalistalta yhtä äkkiä kuin ilmestyikin. Ainoa tarkoitus on saada sinut seuraamaan takaisin ja jos et tee niin, turha sinuakaan on seurata. Ja vaikka tekisit, niin siltikin sinua on turha seurata. Olet vain liken ja follown arvoinen ja kun ne on saatu tai jos niitä ei tule, sinut voi haudata Instagramin algoritmin syövereihin.

Ajoittain kriiseilen sitä, että teen työkseni markkinointia. Kuluttajamarkkinointia – ja missä muuallakaan kuin somessa. Huh. Huomaan use haaveilevani ammatista, jossa en olisi niin vahvasti kosketuksissa bisnesmaailman, isojen yritysten, kuluttajuuden ja talouden kanssa. Unelmoin siitä, millaista olisi olla vaikka valokuvaajayrittäjä, joka ehkä tienaisi huomattavasti vähemmän kuin markkinointiduunissa, mutta saisi elää jonkunlaisessa luovuuden ja yrittäjyyden kuplassa, jossa ei tehdä kuluttaja- ja bränditutkimuksia sekä markkina-analyysejä, optimoida somepostauksia datan perusteella tai analysoida sitä, millaisella käyrällä somepostausten tavoittavuus viime kuussa on liikkunut. Totta kai yrittäjyyteen ja mihin tahansa ammattiin liittyy omat stressitekijänsä ja niiden taloudellista puolta ei voi sivuuttaa, mutta jollain tapaa haluaisin irrottaa itseni bisnesmaailmasta isommassa kuvassa. Haluaisin tehdä ihmisläheisempää työtä, jossa asiakkaani olisivat ihmisiä eivätkä kuluttajia; eläviä ja tuntevia persoonia, eivätkä materian ja mammonan perässä juoksevia robotteja.

Luovan alan yrittäjänä voisin ehkä etäännyttää itseni myös tehokkuuden ja urakeskeisyyden kulttuurista, jossa ihmisten oletetaan uhraavan elämänsä työlleen ja asettavan uralla etenemisen kaikkien prioriteettiensa kärkeen. En kykene ymmärtämään nykyistä työkulttuuria, jossa tunnutaan oletettavan ihmisten tekevän 150-prosenttista työaikaa kiinteällä palkalla, tarkistavan meilejään illalla ennen nukkumaanmenoa, olevan aina tavoitettavissa ja tekevän kaikkensa uransa eteen. LinkedIn-päivitysten perusteella kunnon uraihmiset tuntuvat lisäksi yleensä heräävän viideltä aamulla, tekevän rääkkitreenin ennen aamukahvia, pyöräilevän töihin 20 kilometriä suuntaansa ja 10 tunnin työpäivän jälkeen joogaavan, tapaavan mentoroitavaansa, käyttävän pari tuntia itsensä kehittämiseen ammattikirjallisuuden parissa ja hoitelevan sivuyrityksenään pyörittämänsä konsultointifirman bisneksiä ennen nukkumaanmenoa. Mistä nämä ihmiset saavat aikaa ja energiaa kaikkeen tuohon? Itseäni hengästyttää pelkkä ajatuskin. Ihminen ei ole kone eikä sen kuulu ollakaan. Jos saisin mahdollisuuden muuttaa työaikani ja palkkani 80-prosenttiseksi, tekisin sen empimättä. Pelkkä ajatus siitä, että viikossa olisi yksi päivä enemmän vain itselleni ja omille kiinnostuksen kohteilleni tuntuu aivan ihanalta ja vapauttavalta.

Kuunnellessani Korkeintaan vähän väsynyttä sain niin monta ahaa-elämystä asioista, jotka tavallaan jo kyllä tiesin, mutta en ihan ollut vielä sisäistänyt. Samaistun vahvasti ajatukseen suomalaisesta pärjäämisen kulttuurista ja maailmalla valloillaan olevasta toksisesta positiivisuudesta. Apua ei pyydetä ja vaikka joku sitä tarjoaisi, siitä tulee kieltäytyä ettei vain olisi vaivaksi. Jos tuntee jotain negatiivista, sitä ei sovi sanoa ääneen vaan tärkeintä on pysyä positiivisena ja tsempata hymy huulilla vaikeiden tunteiden ja tilanteiden läpi.  Huomaan, että olen vuosien saatossa huomaamattani etäännyttänyt itseäni ihmisistä jättämällä kertomatta ääneen, mitä oikeasti kuuluu, koska ”pitää olla positiivinen eikä saa valittaa” ja eristämällä itseni yksin pärjääväksi tyypiksi, joka ei aidosti osaa päästää muita sisälle elämäänsä. Olen aina haaveillut tiiviistä ystäväporukasta, joka jakaa avoimesti ilot ja surut, auttaa toisiaan arjen jutuissa ja soittelee pitkin viikkoa ihan muuten vain, koska on kiva höpötellä ja vaihtaa kuulumisia. Tavallaan minulla onkin tiivis ystäväporukka tai useampikin. Mutta todellisuudessa en itsekään avoimesti kerro aina kuulumisiani, koska koen, että se ei jollain tapaa ole ok – että pitäisi kertoa vain ne hyvät puolet, ettei vaan vaikka vaivaannuta ketään ongelmillaan tai etten vain olisi se tyyppi, joka lörpöttelee liikaa omista asioistaan. En koskaan pyydä ketään auttamaan vaikka muutossa, koska en halua vaivata heitä. Enkä myöskään koskaan soittele kellekään spontaanisti, koska pelkään olevani häiriöksi. Ei ihme, jos välillä (lue: usein) koen irrallisuuden tunnetta ja henkisen yhteyden katkeamista muihin. En ole osannut päästää läheisiänikään aidosti osaksi arkeani tai käytökselläni viestiä heille sitä, että olen avoin ja saatavilla heitä varten.

Suurimpana ahaa-elämyksenä Korkeintaan vähän väsynyt havahdutti siihen, että pakottava sisäinen tarpeeni jatkuvaan ja usein radikaaliin muutokseen kumpuaa luultavasti juuri yhteyden tunteen puuttumisesta muihin ihmisiin. Vaikka minulla on kumppani,ystäviä ja perhe, henkisen etääntymisen vuoksi koen jatkuvaa irrallisuuden ja kuulumattomuuden tunnetta. Tätä kuulumattomuuden tunnetta yritän paikata kehittelemällä elämänmuutoksia, jotka toisivat mahdollisuuden yhteyden rakentamiseen. Työpaikkaa vaihtaessa huomaan etsiväni työpaikkoja, joissa on nuorehko, tiivis ja kanssani samanhenkinen työyhteisö. Ajoittaiset haaveeni nostaa kytkintä ja muuttaa Australiaan tai lähteä maailmanympärysmatkalle kulminoituvat kaikki aikalailla siihen ajatukseen, että reissatessa tutustuu helposti samanlaisessa elämäntilanteessa oleviin ihmisiin, jotka ovat avoimia uusille tuttavuuksille. Kirjan lukemisen myötä aloin havahtua siihen, että radikaalien muutosten sijaan ehkä voisin enemmän hyötyä pienten muutosten tekemisestä nykyisessä arjessani. Ehkä kokisin oloni rauhallisemmaksi ja tyytyväisemmäksi, jos yrittäisin vaalia niitä asioita, jotka elämässäni ovat jo hyvin ja panostaisin pienillä teoilla niihin, jotka vaativat parantamista. Jo pelkkä ajatuskin keventää oloa, kun tajuaa, ettei tarvitse käyttää hurjasti henkistä kapasiteettia jonkin ison muutoksen pohtimiseen ja valmistelemiseen. Tässä ja nyt on oikeasti ihan hyvä.