Next chapter, please

Me lopetettiin. 

Se ei tuntunu enää hyvältä.

Se keräsi kamansa, mä katsoin sitä. Se itki. Mä itkin.

 

Kuvittelen aina tällasina aikoina olevani jotenkin huono, kun mun miesasiat menee poikkeuksetta aina näin. Tää tapaus sitäpaitsi pääsi listan kärkeen. Meillä oli oikeasti kivaa siihen asti kunnes me eräänä toukokuisena perjantaiaamuna käytiin seuraavanlainen keskustelu:

-minä: En kyllä välttämättä haluais seurustella.

-se: Emmäkää. Mut en halua erotakaan.

-minä: Joo, ei.

 

Lopputulema oli että yritetään kuitenkin. Ja me yritettiin. Kovasti. 

No eihän siitä mitään tullut:D Minä ahdistuin heti kun piti ottaa vastuuta ja kun oli jotain velvollisuuksia. Muistan että meillä oli ihanaa silloin, kun pystyin vielä luikertelemaan pois siitä parisuhdekonseptista: ei mun tarvi välittää siitä ettet nouki sukkias lattialta pyykkikoriin, en oo tyttöystäväs. Ja en välittänytkään. Samalla käytiin shoppailemassa Maskusta mulle parvekekalusteet, otettiin arskaa rannalla, istuttiin terasseilla, juotiin viiniä ja pantiin ku aropuput. Käytännössä nuoltiin kermat päältä koko suhteesta (kirjaimellisesti!), mutta ei laitettu tikkuakaan ristiin muuten. Koska kumpikaan ei ollut täysin varma halusiko toisesta vain viihteellisiä aktiviteetteja vai vakavampaa, päätimme kaikessa loogisuudessamme pistää kaikki likoon. 

Tai ei me varmaan heittäydytty koko suhteeseen loppujen lopuksi 110% kumpikaan, koska alunalkaenhan päätimme vain ”yrittää”. Olisiko pitänyt heittäytyä kovemmin? En tiedä. En jaksa jossitella.

En nähnyt itseäni esim asumassa ko. ihmisen kanssa yhteisessä asunnossa. En ole koskaan nähnyt itseäni kenekään miehen kanssa. Tykkään elämästäni yksin, ilman parisuhdetta.

 

Tosin nyt ei ole kovin hyvä olo. Vielä. En jaksa tehdä mitään, en jaksa edes ajatella mitään. Itkettää. Sen auto ei oo enää koskaan naapurin Bemarin vieressä. Se ei enää oo täällä. Ihan kamalaa, mitä mä ees teen täällä kaikki päivät yksin? Mitä mä ennen tein? En muista mitään.

 

-N