Elämä kuljettaa outoihin paikkoihin

Tämä paikka mistä aamulla heräsin ei ollut kenenkään lämmin kainalo. Olen yksin. Ja huoneessa on kylmä. Seinä on täällä maalattu epämiellyttävän keltaiseksi ja ikkunasta vetää. 

En tiedä mitä kello on, sillä huoneessa ei ole kelloa, myöskään puhelimeni ei ole yöpöydällä. Missä se mahtaa olla?

"Annoin sen eilen hoitajalle" tajuntaani tulvahtaa lauseen myötä myös tieto siitä missä olen. 

Olen sairaalassa, psykiatrisella osastolla. 

Jonotin eilen päivystyksessä että pääsisin tänne. Ja kahdeksan tunnin odottelun ja selittelyn jälkeen pääsin osastolle. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kertani osastohoidossa. Edelliset kerrat tosin ovat vuosien takaa. Olen pärjännyt lähes kahdeksan vuotta ilman sairaalahoitoa. 

Enkä olisi havahtunut nytkään ellei ystäväni olisi istuttanut minua pöydän ääreen, katsonut vakavalla ilmeellä silmiini ja kysynyt "oletko ihan kunnossa? Koska musta näyttää siltä ettet taida olla..."

Silloin havahduin. Viimeinen kuukausi on mennyt kuin sumussa. Alkoholia on kulunut ja olen ollut muutenkin melko holtiton.

Minulla on ollut mielenterveysongelmia lähes koko aikuisikäni. Mutta näin pahaa jaksoa minulla ei ole ollut vuosikausiin. Päiviä ja niiden tapahtumia on hämärän peitossa viime kuukauden ajalta. 

Siksi näiden ajatusten siivittämänä lähdin häntä koipien välissä hakemaan apua. Ja niinhän siinä kävi että päädyin päivystyksen kautta tänne. 

Olen onnellinen että uskalsin hakea apua. Mutta paljon on vielä edessä...

 

Kaikella rakkaudella, Alisa.

Kommentoi