Sä et oikeen oo mun tyyppiä

Suurin osa meistä on varmasti päästänyt tämän lauseen suustaan. Myönnän että olen itsekin sortunut tähän syntiin. Huvittavinta asiassa on se, että olen sortunut sellaisen ihmisen kohdalla jonka kanssa sitten menin naimisiin. En olisi ikinä voinut kuvitella, että otan tällaisen miehen. En oikein vieläkään osaa kuvitella sitä aina.

Eräällä ystävälläni oli tapana todeta että mulla on maailman paskin miesmaku. Nyt hän lisää siihen perään että siis ennen kun tapasit miehes…”

Miestyyppini on aina ollut omastakin mielestäni hieman kieroutunut eikä se tyypillinen treenaava ja urheilullinen, ruskettunut unelmavävy. Olenkin kärsinyt pahan pojan– syndroomasta jo pitkään.  Unelmien mies mielestäni toteuttaa seuraavan kuvaelman vaivatta:

Suhteellisen pitkä ja hoikka olemus ja vaalea iho. Vaaleat hiukset, mitä pidemmät sitä parempi. (niitten läpi on ihana vetää sormet ja muutenkin hypistellä.) Vihreät silmät ja huono huumorintaju. Mitä paskemmat vitsit sitä paremmat naurut. Tyyli saa olla rock henkinen, musikaalisuutta ei katsota pahalla. Saat olla vähän tai vähän enemmänkin rentunluotoinen oman tiesi kulkija, mutta et itsekeskeinen vatipää.  

Kuinkas sitten kävikään…

mieheni on käytännössä tämän kaiken vastakohta. 

Kiltti ja huomaavainen. Tummat lyhyet hiukset ja jokaisen vanhemman unelma kotiin vietäväksi.

Että miten meni noin niinku omasta mielestä?

 

Kaikella rakkaudella, Alisa.