Kestävyys. Vastuullisuus. Ympäristöystävällisyys Ilmastonmukaisuus. Luonnonmukaisuus.. Luonnollisuus. Eettisyys. Kasvissyönti. Vegaanisuus. Planetaarinen ruokavalio. 

Listaa voisi jatkaa loputtomasti. Olemme siirtyneet ilmastonmuutoksen vuosikymmenelle, jolla yhä useampi jää tuijottelemaan kaukaisuuteen ja pohtimaan, että voikohan tuossa meressä uida vielä kymmenen vuoden päästä tai että pääsevätkö lapset laskemaan pulkkamäkeä ensi talvena. Olen itsekin joutunut näihin hetkiin ja silloin se vyöryy päälle. Voimakkaana. Fyysisenä. Kamalana.

Ilmastoahdstus

Ilmastoahdistus, joka on salakavalasti noussut meidän nuorten ”trendikkäät asiat top 10” -listalle (kyllä, pidän itseäni edelleen ”meinä nuorina” vaikka olen jo 25!). Tuntuu, että on suorastaan ihailtavaa kokea kamalaa ahdistusta ja stressiä kaikesta ilmastoon liittyvästä. Ja onhan siitä stressistä oma hyötynsäkin. Ihmiset kokoontuvat yhteisen huolen äärelle ja pyrkivät tekemään jotain ilmaston hyväksi. Itsekin olen osallistunut vuosi sitten kavereideni #vegehaaste-porukkaan sekä tänä keväänä toisen porukan zero waste -iltoihin.

Tai no. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ”osallistunut”. Kun muut vegehaaste-porukasta ryhtyivät vegaaneiksi kuukauden ajaksi, minä pyrin syömään ”kasvispainotteisesti” ja ”välttämään lihaa”. Taisin osallistua noin puoliin yhteisistä tapaamisista ja söin melkolailla kasvisruokaa, vaikka mukana oli varmasti myös lihaa. Tänä keväänä meidän zero waste -porukalla on tainnut olla neljä tapaamista ennen koronan aiheuttamaa karanteenia. Ja moneenko minä olen osallistunut? No, yhteen. Kerran olin väsynyt, kerran en jaksanut ja kerran halusin mieluummin lähteä mökille. Että niin.

Kummallakaan kerralla kyse ei ole ollut siitä, etteikö minua olisi kiinnostanut tai ettenkö olisi kokenut aiheita tärkeinä. Päinvastoin. Haluaisin olla loistava vegaanikokki (tai edes ostata valmistaa oikeasti hyvää arkikasvisruokaa). Haluaisin elää jätteetöntä elämää ja korvata siivousaineet etikalla. Haluaisin olla hyvä ja ekologinen eläjä.

Mutta. Ja tässä se tulee. Haluaisin että tämä tapahtuisi mahdollisimman vaivattomasti. Lisäksi haluan edetä omaan tahtiini. Jos porukassa on jo mukana vegaaneja jotka vegehaasteen aikana pohtivat  itujen kasvattamista tai kauramaidon valmistamista itse tai jos jonkun elämä on jo 99% jätteetöntä ja hän pohtii, miten saisi karistettua vielä tuon yhden prosentin jätettä pois elämästään, niin tämän tyypin päässä tulee stoppi ja paniikki. En halua olla täällä. En pysty, en osaa, apua. Lopulta feidaan porukan, koska se tuntuu helpoimmalta.

Disclaimer I: Saatoin hieman liioitella äsken. Kumpikin porukka on ollut mahtava eikä kukaan ole vähätellyt minua.  Kaikki ovat olleet kannustavia. Silti joka kerta minusta on tuntunut, että kaikki ovat valovuosien päästä siitä, mitä minä teen (eli opettelen kokkaamaan linssejä ja perustan meille muovinkeräysroskiksen). Minulla ei myöskään todellakaan ole mitään sitä vastaan, jos joku kasvattaa ituja ja valmistaa kauramaitonsa itse tai elää jätteettömästi – aivan mahtavaa, jos joku pystyy siihen. Arvostan sitä. En vain pysty siihen tällä hetkellä itse. Ja tässä onkin koko asian ongelma.

Ilmastohäpeä

Minusta tuntuu (huom! minusta ja tuntuu), että tehdäkseen jotain ilmaston hyväksi, se on tehtävä täydellisesti. Sillä ei ole väliä, vaikka töissä söisin viisi kertaa viikossa kasvis- tai kalalounaan, jos viikonloppuna syön punaista lihaa tai kanaa. Ei ole väliä, jos ostan viidestä vaatteesta neljä käytettynä, jos ostan viidennen uutena. Ei ole väliä, jos haaveilen siirtyväni itsetehtyyn etikkapuhdistusaineeseen kunhan vanhat siivousaineeni loppuvat, koska en ole vielä siirtynyt.

Moni vaikuttaja on puhunut tästä. Esimerkiksi tubettaja Roni Back puhui jo lähes vuosi sitten saamaansa palautteeseen lentämisestä, eikä hän suinkaan ole ainoa. Erityisesti lentämisestä tuntuukin tulleen vedenjakaja. Ei ole mitään väliä, millaisia ratkaisuja ympäristön eteen tekee, jos lentää.

Mielestäni tällainen on typerää, mutta samaan aikaan sorrun siihen itse omalla kohdallani. Laitan lainausmerkit ”osallistumiseen”, koska koen, etten ollut koko sydämelläni ja energiallani ja ajallani mukana. Haaveilen keltaisesta hupparista ja sen jälkeen ahdistun aivan tolkuttomasti, koska edes ajattelen uuden vaatteen ostamista vain ilon ja huvin vuoksi. Sitäpaitsi olen jo ostanut tänä vuonna uusia vaatteita, vaikka olisin hyvin pärjännyt ilmankin.

Voitaisiinko näistä luopua?

En tiedä sinusta, mutta minä olisin jo valmis luopumaan ilmastoahdistuksesta ja ilmastohäpeästä. Haluaisin elää elämää, jossa olisin onnellinen ja joka olisi tasapainoista. Haluaisin tehdä ympäristöystävällisiä asioita ja ratkaisuja, mutta en halua menettää yöuniani niiden (tai niiden puutteen) takia. Haluaisin, että ympäristöstä huolehtiminen  ja kestävä kehitys ovat osa elämääni, mutta en halua, että ne hallitsevat sitä.

Disclaimer II: Edelleen, kuten aiemmin sanoin, ilmastoahdistuksella ja -häpeällä on paikkansa, sillä ne ajavat meitä toimimaan oikein. Se, että haluan luopua näistä kahdesta, ei tarkoita, että haluan luopua hyvistä teoista. Se ei tarkoita, ettenkö halua haastaa itseäni kokeilemaan uusia asioita ja etsimään parempia ratkaisuja. Se tarkoittaa vain sitä, että haluan parantaa maailmaa ilman, että tunnen jatkuvaa syyllisyyttä siitä, että en ole tehnyt ratkaisuja jo vuosia sitten.

Siksi olen kehittänyt itselleni kolmen koon kestävyyssäännön (voit lukea siitä täältä), jossa on kolme kestävää kohtaa:

1. Kestävä elämä itseni kannalta.
2. Kestävä elämä läheisten kannalta.
3. Kestävä elämä ympäristön kannalta.

Millaista tämä elämä sitten on? Voin kertoa – ei harmainta hajuakaan. Sääntö on niin uusi, että elämäni vaatii pientä hienosäätöä, että se noudattaisi tätä. Toivon kuitenkin, että kolmen koon kestävyyssäännön avulla pystyn rakentamaan tasapainoisen elämän, josta myös ympäristö hyötyy.

Sellaista tällä kertaa. Tervetuloa seuraamaan matkaani kohti kestävää elämää. Yhden asian voin luvata: helppoa tästä ei ainakaan tule.

Terkuin,
Inez

kuvat: Haluaisin olla ihminen, joka liikkuu kaikkialle vain pyörällä tai julkisilla. Totuus kuitenkin on, että toisinaan liikun myös autolla. Tiedän, että asuinpaikkaa muuttamalla voisin lyhentää (ainakin joitain) matkoja, tehdä liikkumisesta helpompaa ja elää autottomasti, mutta emme ole lähivuosina muuttamassa. Tulevaisuudessa kuitenkin toivon, että ainakin työpaikka olisi sellaisessa suhteessa asuntoomme, että erottavan matkan voisi mukavasti pyöräillä.

Olen noin kahdeksan vuoden ajan kärsinyt yleisestä väsymyksestä, uupumuksesta ja ajoittaisesta masennuksesta. Masennukseen olen hakenut ja saanut kahdesti apua ja olen siitä kiitollinen. Niiden suhteen olen pärjännyt aika helpolla – en ole tarvinnut masennuslääkkeitä, vaan lepo ja puhuminen ovat helpottaneet pahinta oloa. Silti tuntuu, että en ole päässyt elämässäni vielä täysin tasapainoon.

Kaikki alkoi muistaakseni keväällä 2013. Olin vä-sy-nyt. Olen luonteeltani innostuja ja kun innostun, niin lupaudun kaikenlaiseen mukaan. Tein tuolloin paljon erilaisia hommia partiossa, olin aktiivinen seurakunnan nuorisotoiminnassa ja isostelussa ja valmistauduin jo syksyllä tuleviin ylioppilaskirjoituksiin. Kehoni reagoi tuohon väsymykseen nostamalla pienen kuumeen. Minä, joka en yleensä ollut kipeä, olin koko ajan kipeä. Meni monta viikkoa niin, että minulla vuorotellen oli ja ei ollut lämpöä. Kunnon kuumetta ei ollut – oli vain huono olo ja lämpöä 37,1-37,3 astetta (normaali ruumiinlämpöni on aika korkea, 36,6-36,8 astetta, joten kyse todella oli vain lämmöstä). Jäin kuitenkin monena päivänä kotiin ja yleisesti muista, että vain voin huonosti.

Kevään lopulla olo oli kuitenkin jo parempi ja vuoden päästä sain valkolakin hyvin arvosanoin. Pääsin opiskelemaan ja muutin pois pääkaupunkiseudulta. Tein kesätöitä, valmistuin kandiksi, vaihdoin yliopistoa, tein lisää kesätöitä, muutin yhteen poikaystäväni kanssa takaisin pääkaupunkiseudulle. Harrastin koko ajan aktiivisesti partiota sekä omassa lippukunnassa että partiopiirissä. Tein projekteja ja pidempiä pestejä. Opiskelin ja kirjoitin gradua. Nautin elämästä – ja samaan aikaan olin jatkuvasti väsynyt.

Mikään ei kuitenkaan riittänyt. Vaadin itseltäni koko ajan enemmän. Vaikka olen työstänyt asiaa, en ole vieläkään päässyt vaatimuksistani eroon. Viime vuosien suurin vaatimuskohde on ollut ekologisempi elämä. Yritän aina valita ympäristöystävällisemmän, paremman ja kestävämmän ratkaisun. Usein ympäristöystävällisempi, parempi ja kestävämpi on kuitenkin tarkoittanut uuden opettelua, uusien rutiinien muodostamista ja enemmän työtä. Ja noh, tämä ei ole varsinaisesti helpottanut väsymystä. Ympäristöystävällisyydestä on kuitenkin muodostunut itselleni tärkeä arvo, josta luistaminen aiheuttaa valtavaa stressiä.

Nyt keväällä viimein tajusin, että tässä on tehtävä jotain. En voi jatkaa elämääni räpiköiden väsymyksen alhosta toiseen ja toivoen, että siinä välissä on edes muutama päivä, kun väsymys helpottaa. Mietin asiaa paljon ja kehitin itselleni kolmen koon kestävyyssäännön, joka menee seuraavasti:

1. Kestävä elämä itseni kannalta.
2. Kestävä elämä läheisten kannalta.
3. Kestävä elämä ympäristön kannalta.

Mitä kestävyyssäännöt sitten tarkoittavat?

Kestävä elämä itseni kannalta on sellaista, jossa on sopivassa suhteessa sekä tekemistä että lepäämistä. Toisin sanoen elämä on sellaista, että ehdin palautua vanhoista hommista, jotta jaksan ryhtyä uusiin puuhiin.

Huomaan, että tykkään olla kotona. Varsinkin arki-iltaisin on ihanaa, jos tulen kotiin jo viideltä eikä minun enää tarvitse lähteä minnekään. Vaikka korona-aika on aiheuttanut niin huolta kuin stressiäkin, olen myös nauttinut siitä, että olen vain saanut olla kotona. Kuluneen kevään aikana olen tajunnut, että en halua palata entiseen elämääni, jossa olen onnistunut järjestämään itselleni menon neljälle-viidelle päivälle viikosta.

Kaipaan myös vapaita viikonloppuja, joihin ei kuulu suunnitelmia, vaan voin spontaanisti valita, mikä kiinnostaa. Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, että jotain ohjelmaa on oltava. Pelkkä Instagramin selailu tai YouTuben tuijottelu tunti toisensa perään ei ole auta minua palautumaan. Aion kyllä jatkaa kumpaakin, mutta aion myös useammin ottaa käteen kirjan tai käsityön. Lisäksi haluan käydä useammin ulkona kävelemässä / juoksemassa / kuvaamassa / olemassa sekä erityisesti uimassa luonnon vesissä.

Muistan, kun pienenä valitin äidille, että minulla on tylsää ja äiti aina vastasi: ”Onpa hyvä.” Tylsyys todellakin sekä palauttaa että ruokkii mielikuvitusta. En muista, milloin minulla viimeksi on oikeasti ollut tylsää. Edes nyt keväällä tylsyys ei ole kunnolla päässyt valtaamaan mieltä, kun aika on mennyt palautumiseen.

Kestävä elämä läheisteni kannalta linkittyy valtavasti ensimmäiseen kohtaan eli siihen, että rakennan itselleni kestävää elämää. Jos minä voin hyvin, minusta on enemmän iloa läheisilleni. Väsyneenä en vain ole kovin hyvää seuraa. Kavereiden kanssa jaksan vielä tsempata, mutta sitten kotona, noh. Olen kiukkuinen, tiuskin ja mökötän. Ei se ole edes itsestäni kovin kivaa.

Väsyneenä teen myös passiivista karsimista eli en ota itse yhteyttä ystäviini enkä sovi tapaamisia. Kuitenkin läheisten kanssa vietetty aika tekee myös minut onnelliseksi ja näin rakentaa kestävää elämää itseni kannalta. Voisin olla hieman useammin se osapuoli, joka ehdottaa tapaamista tai tekemistä.

Kun en ehdi palautua, minusta tulee myös entistä vaativampi. Siirrän paineitani huomaamatta myös kotona oleviin ihmisiin. Alan kaiken muun kiireen keskellä esimerkiksi vaatia suursiivousta tai muuta yhtä tärkeää epäolennaista. Muutenkin kasaan stressaantuneena kotiin paineita, ja nämä heijastuvat paitsi parisuhteeseeni, myös muihin ystävyyssuhteisiin, koska olen kiukkuinen ja kuormittunut.

Kestävä elämä läheisteni kannalta pitää siis sisällään sen, että pidän itsestäni huolta, mutta myös sen, että en siirrä stressiäni tiedostamatta läheisiini. Sen sijaan yritän opetella sanoittamaan omat tunteeni ja huoleni sekä sen, että kiukkuisuuteni ei (useinkaan) johdu heistä, vaan jostain ihan muusta. Helppoa näin paperilla!

Kenenkään velvollisuus ei kuitenkaan ole yksin pelastaa maailmaa.

Viimeisenä muuta ei vähäisimpänä tulee kestävä elämä ympäristön kannalta. Tähän alkuun on sanottava, että ympäristöstä huolehtiminen on tärkeää ja meidän jokaisen velvollisuus. Ympäristöön kuuluu luonto sen moninaisuudessaan, mutta lasken tähän myös sosioekonomisen ympäristön (eli esimerkiksi köyhyys, huonompiosaisuus) ja siihen vaikuttaminen (jolla usein on vaikutus myös siihen luontoon).

Yhden asian haluaisin kuitenkin itse muistaa. Haluaisin myös, että kaikki muut muistavat sen. Kenenkään velvollisuus ei ole yksin pelastaa maailmaa. Itse ainakin kärsin säännöllisesti maailmantuskasta, joka tuntuu vievän kaiken energiani ja kyvyn toimia. Tämä ei oikein johda mihinkään, joten siksi siitä pitäisi päästä eroon. (Kirjoitan tästä oman postauksen myöhemmin, tämä taitaa jo nyt venyä pitkäksi kuin nälkävuosi…)

Elän jo nyt suhteellisen ympäristöystävällisesti, mutta vielä voi parantaa. Haluankin haastaa itseäni kokeilemaan uusia tapoja parantaa maailmaa. Niiden ei aina tarvitse olla isoja. Voin lahjoittaa muutaman euron hyväntekeväisyyteen, opetella uuden kasvisruokareseptin tai valita lomamatkan liikkumismuodoksi auton sijaan junan. Ajattelin tänä vuonna myös kokeilla täysin uusia asioita, kuten etikan hyödyntämistä siivousaineena.

Helppoa tämä ei tule olemaan

Kolmen koon kestävyyssääntö takoittaa siis kestävää elämää paitsi ympäristön, myös minun itseni kannalta. Listaamani asiat kuulostavat aivan uudenvuodenlupaukselta, mutta toivon, että vaikutukset kestävät hieman pidempään. (Jostain kuulin, että uudenvuodenlupaukset rikotaan tyypillisesti jo kolmen päivän päästä.) Kirjoitan varmasti paljon näitä asioita myös tänne blogin puolelle.

Sellaista tähän aamuun!
Inez

kuvat: En keksinyt tähän mitään järkevää kuvitusta. Tässä siis kuvia eilisen uintireissun jäljiltä. Huomaan, etten ole ollenkaan harmissani siitä, että kesä näyttää välillä viileämpääkin puoltaan.