Hukassa

Pienenä ajattelin, että 25-vuotiaana olisin aikuinen. Olisin opiskellut itseni unelma-ammattiin ja työskentelisin intohimoni parissa. Ehkä minulla olisi jo lapsia. Tai ehkä ei vielä lapsia, mutta ainakin avomies!

Todellisuus: Yksiö 43,5 neliötä, 290 opintopistettä yliopistossa, mutta tulevaisuuden suunnitelmat yhtä hahmottumattomat kuin kuusi vuotta sitten opintojen alussa, neljä vuotta sinkkuna, tinderkammo, sitoutumiskammo naimisiinmenokammo ja välillä myös lapsikammo.

Kun ystävät siirtyvät työelämään, avioituvat ja ryhtyvät suunnittelemaan perheenlisäystä, alkaa väkisin miettimään, missä kohtaa asiat alkoivat mennä väärään suuntaan. 

Tilannetta ei yhtään helpota lukuisten Instagram-tarinoiden seuraaminen, joissa somemaailman vaikuttajat jakavat kuvia valkoisista kodeistaan, hulmuavista hiuksistaan ja aamupala mimosistaan. Kun itse samaan aikaa makaa sängyssä toista tuntia selaten kyseisiä tarinoita ja samalla miettien, jaksaisiko mennä valmistamaan kaurapuuroa mikrossa ilman gojimarjoja, kananmunan valkuaisia tai oikeastaan mitään lisukkeita.

Ehkä elämän suurimmat muutokset huomaa vasta jälkeenpäin. Kun ne on ohittanut. Kun ne ovat jo osa menneisyyttä. Ehkä salaa haaveilen, että vuosien päästä voin lukea tämän tekstin ja huomata, että olen päässyt jonnekin. Olisin saavuttanut jotain. Olisin ehkä onnellinen.

Enää en kuitenkaan oleta, että onnellisuus olisi riippuvainen miehestä ja omakotitalosta. Olen kahdenkymmenenviiden vuoden elämänkokemuksen myötä tullut siihen tulokseen, että onnellisuus on riippuvainen Taffelin ranc-sipseistä, prinssi Harryn ja hänen puolisonsa Meghanin elämän pakonomaisesta seuraamisesta Iltalehden ja Iltasanomien nettisovelluksesta sekä ajatuksesta, että huomenna kävelen lähisalilleni ja hankin salijäsenyyden.

– Alina

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *