Kuinka minä ja laskuvarjohyppy tapasimme
Mielenkiinto laskuvarjohyppyyn lajina heräsi katsottuani Felix Baumgartnerin stratosfäärihypyn livenä. Katsoin hypyn 17-vuotiaana, yksin pimeässä, älypuhelimeni näytöltä noin kolmen eri serverin kautta, ilman ääniä. En olisi tuolloin uskonut kuinka suuri vaikutus tällä sponsoroidulla livestriimillä tulee elämääni olemaan. Muistan kuitenkin ajatelleeni, että vau, tuon haluan kokea itse! Olen kasvanut lähellä Suomen toiseksi kiireisintä lentoasemaa, niska mutkalla seuraten hyppääjiä liitelemässä varjojensa varassa sinisellä taivaalla ja, kornia kyllä, unelmoiden kyvystä lentää. Vasta viime vuonna kuitenkin otin tosissani selvää laskuvarjohyppykursseista ja muutaman neuvon kautta päädyin ilmoittautumaan Laskuvarjokerholle vuoden 2013 toukokuun alkeiskurssille.
Tällä hetkellä takana on 46 hyppyä, lähes kaksikymmentä minuuttia vapaapudotusta, uskomattomia onnistumisen kokemuksia, pettymyksiä ja paljon kerholla vietettyä aikaa. Olen tutustunut moniin upeisiin, erinlaisiin ja erinikäisiin ihmisiin, saanut uusia ystäviä ja oppinut suhtautumaan elämään rennommin. Laji on antanut minulle valtavasti. Eikä mikään voita sitä tunnetta, kun lentokoneen ovi avataan kolmessa kilometrissä ja sopivassa kohtaa voi kiivetä ulos ja yksinkertaisesti päästää irti. Vapaapudotus on uskomatonta. Varsinkin, jos vapaassa on seurana ja virnuilukaverina joku toinen hyppääjä.
Viimeisiä oppilashyppyjäni
Laskuvarjo avataan niin, että se on täysin auki 800m korkeudessa. Varjon varassa on vielä hyvää aikaa tuuletella adrenaliinisyöksyssä, hengittää syvään, katsella maisemia ja olla järjettömän onnellinen.
Kehittyessäni alkeisoppilaasta itsenäiseksi A-lisenssihyppääjäksi olen oppinut kantamaan enemmän vastuuta, tai ehkä paremmin sanottuna ymmärtämään sen vastuun taakan joka yksittäisellä ihmisellä voi olla kannettavanaan. Laskuvarjohyppy on vaara-altista, ja parhaimmillaan se on juuri uskomattoman monimuotoista riskien hallintaa. Olen opettanut useita itseäni kokemattomampia oppilaita pakkaamaan päävarjoja, ja nyt lisenssihyppääjänä opettaessani muita harteilleni virallisesti laskeutuu vastuu, jos jokin ei varjon kanssa menekään niin kuin pitää. Tämänkaltaisista seikoista huolimatta koen lajin haastavuutensa takia uskomattoman palkitsevaksi ja monipuoliseksi tavaksi kehittää itseäni ihmisenä ja toimijana.
Ensimmäisen ja toisen hyppynsä tehnyt oppilas antoi minulle lauantaina pussin lakritsia lahjana, kun opetin hänelle varjonpakkaamisen alkeet. Pienet suuret asiat piristävät :)
Laskuvarjohyppy vaatii valtavasti itsekuria, tarkkuutta, kylmähermoisuutta, aikaa, pientä hulluutta ja himoa adrenaliinille. Hyppääjällä on kyky toimia itsenäisesti, tehdä päätöksiä ja pysyä niissä loppuun saakka, sekä niellä katkera pettymys ja yrittää sitten uudestaan. Lajin pariin eksyvät usein kaltaiseni rauhattomat kulkijat, jotka mieluummin löytävät itsensä putoamasta taivaalla noin kahdensadan kilometrin tuntinopeudella lämpimän kotisohvan, teekupin ja viltin sijaan. Tämä on yksi niistä lajeista, joissa valmista ei tule ikinä. Monen vuosikymmenen yli harrastaneet puhuvat, että aina on oltava nöyrä oppimaan, sillä liian itsevarma hyppääjä on vaaraksi itselleen ja muille.
Vastailen enemmän kuin mielelläni lajiin liittyviin kysymyksiin ja uteluihin!