Tällä viikolla töissä on ollut hirveä kiire ja monia palavereja, joiden jäljiltä olen tuntenut itseni stressaantuneeksi ja riittämättömäksi. Nukuin muutaman yön huonosti pyöritellen tekemättömiä työasioita päässäni, kunnes sain kirjoitettua ne yöpöydällä olevalle muistilapulle. Päiväväsymys oli kuitenkin rankkaa, ja olen loppuviikkoa kohden alkanut muistuttaa vain enemmän ja enemmän jotain Walking Deadin zombie-ekstraa. Kai siitä stressaantuneisuudesta oli jotain hyötyäkin, koska sain parissa päivässä tosi paljon rästiin jääneitä hommia tehtyä ja saatoin aloittaa rennon viikonlopun vieton.

Tällä viikolla löysin taas uudelleen yhden pitkään unohduksissa olleen rentoutumiskeinon: RPG-pelien pelaamisen. En koskaan lapsena pelannut niitä, koska meillä ei ollut mitään pelikonsoleita, mutta aikuisiällä, ladattuani koneelle SNES-emulaattorin, olen löytänyt kaikki Chrono Triggerit, Secret of Manat, Zeldat ja muut klassikko-RPG-pelit, jotka lapsena missasin.

Olen pelannut tosi vähän uusia pelejä, mutta tällä viikolla tuli sekin koettua. Itseasiassa löysin varmaan kaikkien aikojen suosikkini: Toby Foxin kehittämän Undertale -pelin.

En halua spoilata mitään pelistä, koska se pitää vain itse kokea. Undertale alkaa kuin mikä tahansa perinteinen RPG-peli, mutta kasvaa loppua kohti joksikin ihan muuksi. Undertale onnistuu uudistamaan koko genreä, eikä todellakaan tukeudu pelkkään ysärigrafiikoiden ja tunnelmallisen musiikin tuomaan nostalgiaan. Ja sekin on sanottava, että harvaa peliä pelatessa olen lopussa pyyhkinyt naamalta räkää ja ilonkyyneleitä samalla tavalla kuin tässä.

Undertale on myös siitä tosi persoonallinen ja uudenlainen peli, että sen tappelut eivät ole ihan niin kaavamaisia kuin monissa genrensä peleissä. Aiemmin pelaamissani RPG-peleissä on sisäänrakennettuna se, että kohtaat vihollisen kulkiessasi paikasta A paikkaan B ja on ainoa vaihtoehto, itsesäänselvyys, että vihollinen tapetaan aina vain kehittyneemmillä aseillasi. Undertalessa niin ei ole, vaan sulla on vaihtoehto, osoittaa armoa kohtaamiasi otuksia kohtaan. Ja voi kuinka palkitsevaa se lopulta onkaan.

Itse tappelutkin ovat hauskoja, koska ne eivät ole vain matikkaa tyyliin ”kuinka paljon damaa teet ja otat vastaan”, vaan jokainen tappelu on pikkupeli, jossa hahmoasi edustava sydän joko väistelee esteitä, hyppii niiden yli, pysyy paikallaan, ampuu tai tekee kaikkia niitä samanaikaisesti säilyttääkseen elämänsä. 

Undertalen huumori myös iski muhun. Esimerkkinä tästä on ylemmän kuvan ”pahis”, bodaava merihevonen, joka päättää jokaisen repliikkinsä silmää iskevään hymiöön kunnon brodude-tyyliin.

Voisin kirjoittaa varmaan romaanin tästä pelistä, mutta tyydyn nyt vain toteamaan, että olipa mahtava peli, en voisi lujemmin suositella. 

Kuvat ja paikka, josta pelin voi ostaa: http://undertale.com/, Undertalen tumblr-sivu, josta löytyy ihanaa fanitaidetta: http://undertale.tumblr.com/