Valmis

Valmistuin. Hain tutkintotodistuksen juhlavasti tiedekunnan vahtimestarilta, kun en päässyt publiikkiin yhden jouluextraamiskeikan takia. Olin tosi herkillä koko loppupäivän, ja kotona vain itkin lohduttomasti peiton alla. Facebookissa opiskelututut hehkuttivat vastavalmistuneen onnea, mutta itse tunsin elämäni olevan ohi.

En ole juurikaan mainostanut valmistumistani kenellekään. Kavereille ja perhetutuille tulee asia mainittua sivulauseessa, ja ne tuntuvat aina vähän hämmentyneiltä siitä, miten vähän asia mulle merkitsee. Oonhan mä aina ollut tosi motivoitunut ja ahkera opiskelija.

Tänä aamuna heräsin vähän tavallista kirkkaampaan aamuaurinkoon ja tunsin itseni pirteämmäksi kuin pitkään aikaan. Aamupäivän hoidin asioita kaupungilla, kävin siellä työkkärissäkin toimittamassa tutkintotodistukseni, ja himassa söin hyvän lounaan. Oli pitkästä aikaa sellainen tunne, että kyllä kaikki tulee järjestymään. Löysin mä töitä tai en. Pystyn mä sitten jonakin päivänä ostamaan itselleni oman asunnon tai asun koko loppuelämäni vuokralla. Saan mä ikinä lapsia tai elän lapsettomana. Olen mä parisuhteessa tai yksin. Kaikki on ja kaikki tulee aina olemaan ihan niin kuin pitääkin olla. 

Ei tää työttömyys heikennä kauheasti mun elämänlaatua. Masennus ja huono itsetunto sen sijaan heikentävät. Taloudellisesti mun tilanne tulee itseasiassa varmaan vain kohenemaan, koska alan kohta saada työttömyystukea. Eihän siitä tietenkään jää mitään säästöön, mutta ei se ole tarkoituskaan. Opiskelijana olen tottunut elämään niukasti. Vaatteita ostan ehkä muutaman kerran vuodessa, ja ne ovat sellaisia parinkympin halpisvaatteita, jotka nyt eivät budjettia kaada. Ruoka on isoin menoerä, mutta en ole enää vuosiin syönyt leikkeleitä, juustoja tai muuta kalliimpia tuotteita, eli enköhän mä pärjää, niin kuin oon tähänkin asti pärjännyt. Koska oon elänyt myös köyhän lapsuuden, en ole haalinut elämääni kalliita harrastuksia, vaan käytän kirjastoa, kävelen, juoksen ja kirjoitan. Asioita, joita voin tehdä ilmaiseksi. Ainakaan ei ole vaaraa, että mun elämästä valmistumisen jälkeen tulisi yhtäkkiä tosi kulutuskeskeistä.

Eniten mua on työttömyydessä ahdistanut ajatus luuserin leimasta. Oon aina syvällä sisimmässäni tiennyt, että mussa on jotain vikaa, ja nyt kun jään työttömäksi ja yhteiskunnan ulkopuolelle, kaikki muutkin näkevät sen. Mutta mitä siitä? Ei se ole isoin tragedia maailmassa. Ja joo, ehkä on niin, ettei elämällä ole mulle enää mitään tarjottavaa, mutta pitää sitten vain yrittää hyväksyä sekin.

Koska tää pitää kuunnella/ katsoa ainakin pari kertaa vuodessa, mikä olisi parempi hetki kuin tämä?

//www.youtube.com/embed/eNwARV9tPUw