Vaiheilua ja poliittista haihattelua

Nyt on tullut joku uusi vaihe tässä työttömyyden henkisessä prosessoinnissa. En enää syytä itseäni niin paljon tästä tilanteesta, vaan yritän nähdä työttömyyden laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissaan. Tai, ainahan mä olen sen nähnyt myös sillä tavalla, mutta siihen on kuitenkin ollut sekoittuneena enemmän itsesääliä ja -syytöksiä: miksi piti valita niin tai näin, miksen tehnyt noin, mikä mussa on vialla kun en saa töitä, mitä muutkin ihmiset ajattelevat, jne.

Loppujen lopuksi tilanne on kuitenkin tämä. Tietysti teen kaiken voitavani, ettei se joku päivä enää olisi, mutta ei yksi pieni ihminen voi yksin muuttaa kaikkia epäkohtia maailmassa. Voin yrittää vaikuttaa pysymällä uskollisena omille arvoilleni ja tekemällä omalla pienellä tavallani tehdä hyvää tässä maailmassa. Ei se ole paljon, mutta sen on riitettävä. 

Omat ongelmat vaikuttavat muutenkin tosi pieniltä verrattuna siihen, mitä maailmassa tällä hetkellä on meneillään. Eilinen terroristi-isku ranskalaislehden toimitukseen veti mielen tosi matalaksi. Aiheeseen on Lilyn puolella mielenkiintoisella postauksellaan tarttunut mm. Leijonaäiti.

Terroristit hallitsevat nimensä mukaisesti pelolla, ja luovat ihmisille kuvan kahtia jakautuneesta maailmasta. Ettei ole ihmisyksilöitä, perheitä, yhteiskuntia, vaan ideologioita, uskontoja, perinteitä, jotka sotivat toisiaan vastaan.

Tietysti mediassa korostuu näkemys, jonka mukaan iskun voi pelkistää sodanjulistukseksi sananvapautta vastaan. Muhammed-pilakuvia täytyy julkaista, koska jos jotakin asiaa ei voi satirisoida tai kritisoida huumorin keinoin, niin silloin ei mitään voi enää kritisoida: sananvapaus ei toteudu. Näkemys on tietysti oikeutettu, mutta todellisuudessa tilanne on varmasti paljon laajempi ja monisyisempi.

Terrorismi on ennen kaikkea oire siitä, että maailmassa vallitsee kulttuurisista, taloudellisista ja historiallista syistä valtava kuilu ja epäluulo eri ihmisryhmien välillä, jota sitten tietyt ääriryhmät pyrkivät hyödyntämään. Ihmisryhmien välillä ei ole todellista kommunikaatiota ja ajatusten vaihtoa, ei todellista halua ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Sitä kuilua ei mielestäni millään rasistisilla Muhammed-pilakuvilla kurota umpeen.

Ihannetilanteessa mikä tahansa lehti voi milloin vain julkaista uskonnollista ja poliittista satiiria etusivullaan. (Tai, oikeassa ihanneyhteiskunnassahan sille ei olisi edes tarvetta.) Tappouhkausten ja suurlähetystöjen polttamisen sijaan kuva herättäisi älykästä ja analyyttistä keskustelua siitä, mitä kuva kertoo ihmisten peloista islamia kohtaan. Mistä pelot johtuvat, missä ovat niiden juuret, ja miten tilannetta voisi yrittää muuttaa.

Niin kauan kuin on terrorismia, ei niin kuitenkaan voi tehdä. Ja terrorismin kitkeminen tulee olemaan yksi vaikeimmista tehtävistä, mitä maailma on koskaan kohdannut. Se tarkoittaa oikeasti sitä, että yhteiskuntien täytyy pureutua terrorismi-ilmiön juuriin, siihen, mikä sitä synnyttää ja mitkä kaikki asiat siihen ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat. Se tarkoittaa myös perinpohjaista peiliin katsomista. Mutta löytyykö poliittiselta eliitiltä oikeasti sellaista tahtoa, tietoa ja taitoa?

Suoraan sanottuna uskon, että niin kauan kuin poliittiset puolueet ja ideologiset ryhmittymät ajavat yksisilmäisesti vain omaa etuaan ja asiaansa ja käyttävät tällaisia iskuja lyömäaseina omien tavoitteidensa edistämiseen, siihen ei varmasti pystytä.