Ensimmäinen
Loin tämän blogipalstan jo jokin aika sitten hetken mielijohteesta, mutta en vielä silloin löytänyt sille käyttöä. Mieli meni jotenkin blokkiin. Mistä ihmeestä mä muka voisin kirjoittaa? Mitä sanottavaa juuri mulla voisi olla yhtään mistään? Ehkä juuri ne pintaan ponnahtaneet tunteet omasta mitättömyydestä antoivat kuitenkin sysäyksen sille ajatukselle, että mitäpä jos kirjoittaisin juuri siitä. Antaisin äänen niille tunteille, joista normaalisti vaietaan: yksinäisyydelle ja häpeälle, kokemukselle omasta kelpaamattomuudesta.
On vaikea edes muistaa, mistä kaikki sai alkunsa. Siinä on varmaan ollut joku lumipalloefekti: varhaislapsuudessa eri tilanteissa koettu häpeä on lähtenyt kasautumaan ja kerännyt matkan varrella ympärilleen hervottoman massan, joka on vasta nyt, parikymppisenä terapian avulla, lähtenyt hitaasti purkautumaan. Merkittävimmät häpeän aiheuttavat mun lapsuudessa olivat mun ns. ongelmaperhe (köyhyys, päihdeongelma, sairastelu…), joka ei oikein sopinut ympäröivän yhteisön käsitykseen ”hyvästä perheestä.” Kotona oli kyllä rakkautta, eikä perheeni tilanne ollut mitenkään hälyttävä, mutta silti tunsin itseni erilaiseksi. Olisin halunnut olla samanlainen kuin muut kaverit, joilla useimmista oli molemmat vanhemmat ja sisaruksia. Ne muut, joilla oli vähän samanlainen tai pahempi tilanne kuin mulla, olivat lähes poikkeuksetta koulukiusattuja. Säästyin siltä itse ala-asteella (tai no, valitettavasti en täysin), mutta yläasteella meno äityi todella rankaksi. Olin niin hiljainen ja ujo, että useimmiten mut jätettiin rauhaan, mutta rajun kiusaamisen sivusta seuraaminen oli henkisesti kuormittavaa. Muistan, että mun vatsa kipeytyi usein ennen koulua. Pelkäsin kauheasti nolatuksi tulemista ja silmätikuksi joutumista.
Matka jatkui lukioon, jossa sain tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Kunpa se olisikin ollut niin helppoa. Kärsin yläasteen jäljiltä epäluottamuksesta ihmisiin, ja musta tuli vetäytyvä sosiaalisissa tilanteissa. Löysin kyllä paikkani kaveriporukassa, mutta kärsin salaa itseinhosta, masennuksesta ja ahdistuksesta, joihin en hakenut apua. Epävarmuus omasta itsestä vaikutti myös uravalintaan: en hakenut yliopistoon opiskelemaan sitä alaa, jota eniten olisin halunnut, vaan tyydyin kakkosvaihtoehtooni, koska sinne pääsi helpommin sisään. Ajattelin olevani liian tyhmä ykkösvaihtoehtooni. Onneksi olen ollut ihan tyytyväinen tähänkin valintaan, vaikka täytyy myöntää, että jos nyt saisin valita toisin, tekisin niin.
Opiskeluaikana masennus, ahdistus ja yksinäisyyden tunne pahenivat, ja purkautuivat erilaisina fyysisinä oireiluina, joille ei löytynyt mitään näkyvää syytä. Tilanteeni paheni viime vuonna niin pahaksi, että elämästä tuli sietämätöntä. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa: kuolema (joka ei siis ollut mikään realistinen vaihtoehto) tai avun hakeminen. Onneksi sain tuekseni terapeutin, jonka avulla matka on voinut jatkua, ja pahin masennus on jäänyt taakse.
Nyt valmistumisen kynnyksellä tunnen olevani tienhaarassa. En ole enää opiskelija, mutta en vielä siirtynyt täysin työelämäänkään. Etsin vielä paikkaani maailmassa. Ekaa kertaa elämässäni tunnen, että mulla on mahdollisuus rakentaa elämäni vankalle pohjalle ja hyvälle (tai ainakin paremmalle) itsetunnolle. En halua häpeän enää vaikuttavan valintoihini. Ehkä tämä blogi voisi auttaa siinä prosessissa, minuksi tulemisessa. Aika näyttää, mihin suuntaan tämä blogi lähtee muotoutumaan. Tervetuloa kanssakulkijaksi.