Harvinaisuus: mukava työhaastattelu
Kotiuduin jo tunteja sitten työhaastattelusta, mutta sen jälkeen ei ole oikein ollut voimia tehdä mitään järkevää. Tai, ellei sohvalla istumista koomassa päärynä-kinuskijäätelö mussuttaen ja romaania lukien lasketa järkeväksi tekemiseksi.
Sain kutsun tähän uusimpaan haastatteluun ihan yllättäen pari päivää sitten. Tietysti taas innostuin kovasti, koska toimenkuva oli aika lähellä sitä, mitä oon aikaisemminkin tehnyt ja työympäristö vaikutti tosi kiinnostavalta: hyvät työsuhde-edut, työpaikka lähellä nykyistä asuinpaikkaa, yms. yms. Haastattelu oli aiempien kokemusteni valossa erikoinen. Ekaa kertaa multa ei edes kysytty paljon mitään, vaan haastattelijat vain vuorotellen kertoivat työpaikasta ja toimenkuvasta. Sain siihen muutaman sanasen kerrottua omasta opiskelu- ja työhistoriastani, mutta mitään perinteisiä työhaastattelukysymyksiä, kuten ”kerro vahvuuksistasi/ heikkouksistasi” tai muita ärsyttävyyksiä ei kysytty lainkaan. Musta oltiin enemmän kiinnostuneita ihmisenä, ja koko haastattelutilanne oli rento ja keskustelunomainen. Harmi vain, että menin sössimään ja takeltelin ihan loppuvaiheessa sanavalinnoissani, ja vaikutin varmaan tosi reppanalta ja epätoivoiselta. Toisin sanoen omalta itseltäni. En muutenkaan introverttinä useinkaan loista tilanteissa, joissa pitäisi tehdä hyvä ensivaikutelma, vaan olen ehkä siihen liian hiljainen ja tarkkailija. Kuitenkin haastattelusta jäi erittäin positiivinen fiilis. Kävellessäni takaisin juna-asemalle huomasin ajattelevani, että ekaa kertaa mua tulee oikeasti harmittamaan, kun se puhelu tai sähköposti tulee, jossa ilmoitetaan, ettei mua ole valittu tehtävään. Aiemmin mulle on usein jo haastattelussa tullut sellainen tunne, etten tulisi varmasti viihtymään tässä työpaikassa, ja on harmittanut lähinnä rahatilanteen kannalta, kun en sitten ole työtä saanut.
Mun mielestä moni organisaatio voisi ottaa oppia tällaisesta tavasta tehdä työhaastatteluita. Miksi täytyy istua p*askajäykkänä sen kokouspöydän ääressä, kysellä hakijalta kenkkuilevia kysymyksiä, joihin haastattelija tuskin itsekään osaa vastata järkevästi, ja miksi sen tunnelman pitää aina olla nihkeä ja painostava? Parantaako se muka jotenkin olennaisesti rekrytointipäätösten laatua? Mun mielestä kertoo tosi paljon organisaatiosta, jos jo haastattelusta jää hakijalle ikävä fiilis. Samaan kategoriaan menevät työnantajat, jotka lupaavat ilmoittaa rekrytointipäätöksestä, mutta joista ei hakemisen/ haastattelun jälkeen enää koskaan kuulu yhtään mitään. Antaa kyllä tosi hyvän ja luotettavan kuvan koko puljun toiminnasta. Onneksi on osunut kohdalleni melko harvoin.
Tänään pitäisi vielä laittaa työhakemuksia menemään, mutta ajatuskin uuvuttaa. Ehkä tää tunteiden tuulettaminen tässä blogissa riittää tämän päivän Hyödylliseksi Tekemiseksi.