”Herkkyys on voimavara…”

Jouduin taannoin keskelle melkein jokaisen introvertin pahinta painajaista. Kaverin kaverin kotibileet, joista en tuntenut oikeastaan ketään. Tai no, en tiedä onko tämä yleisesti introverttien ongelma, vai onko kyse vain mun surkeasta sosiaalistumisesta ja herkkyydestä.

Taustatietona, mun sosiaalista elämää rajoittavat erityisesti seuraavat seikat:

1.) En ole kiinnostunut alkoholista. Niin kuin yhtään. Tämä näkyy muun muassa siten, etten tunne eri alkoholityyppien vivahde-eroja ja lajityyppejä, en osaa puhua juomisesta eikä mulla ole hupaisia kännikertomuksia, joilla viihdyttää ihmisiä.

Mulla ei ole mitään periaatteita juomista vastaan, vaan voin hyvin juoda vaikka ruoan kanssa lasin viiniä tai maistaa jotain vahvempaakin, mutta en tykkää kännäämisestä. Lisäksi humalaiset ihmiset ovat äänekkäitä ja jotenkin vaarallisen oloisia, mikä ahdistaa mua. En vain yksinkertaisesti ole sisällä ikäisteni alkoholikulttuurissa, mikä helposti saa mut näyttämään tiukkapipoiselta puritaanilta, mikä taas sulkee mut ryhmän ulkopuolelle.

2.) Kärsin toisinaan kahvikuppineuroosista. Eli siitä, että kädet alkavat täristä jännittävissä tilanteissa. Erityisesti tämä vaikuttaa kykyyni syödä ja juoda vieraiden ihmisten seurassa. Tästä syystä valitettavasti olen alkanut vältellä sitä, joten vaikutan varmasti joko anorektikolta tai kiittämättömältä paskalta, joka ei tykkää tarjotusta ruoasta. Tilanne ei ole enää niin paha kuin pari vuotta sitten, mutta on kuitenkin olemassa, ja aktivoituu juuri silloin, kun ei pitäisi. Ja vaikka suurin osa tuollaisista jännittävistä tilanteista meneekin ilman pahoja oireita, ovat ne pari kauheaa vuosien takaista tapausta varmaan traumatisoineet mut iäksi.

Takaisin bileisiin. Lähdin sinne ihan oikeasti ilman mitään ennakkoasenteita. Fiilis oli hyvä, odotin tapaavani uusia ihmisiä ja ottavani osaa kiinnostaviin keskusteluihin. En edes tiedä, miksi ajattelin niin. Kuvittelin kai bileiden muuttuneen jotenkin olennaisesti niistä ajoista kun niitä viimeksi harrastin, eli ekoina opiskeluvuosina. Tai sitten kuvittelin itseni muuttuneen, en tiedä. 

Bileissä oli paljon enemmän porukkaa kuin olin odottanut. Musiikki pauhasi äänekkäänä, mutta peittyi silti puheensorinaan. Muutamia tyypeistä tunsin ulkonäöltä, mutta loput olivat ventovieraita. Mulle tarjottiin ruokaa. Tajusin, etten voisi syödä palaakaan. Sen sijaan otin lasin limua, jota onnistuin siemailemaan pillillä. Kaverini jätti mut pian oman onneni nojaan. Hän tunsi suuren osan porukasta, ja sosiaalisena tyyppinä tuntisi illan päätteeksi loputkin. Jäin sitten yhteen turvalliseen sopukkaan kymmenen muun tyypin kanssa, jotka kaikki puhelivat iloisesti keskenään ja kaatoivat drinkkejä kurkkuunsa, ja joista kukaan ei puhunut mulle mitään. Olisin ehkä yrittänyt hanakammin hypätä mukaan keskusteluun, elleivät ihmiset olisi puhuneet pelkästään yhteisistä tuttavistaan, joista en tietenkään pystyisikään sanomaan mitään. Joten keskityin siemailemaan juomaani ja ottamaan kasvoilleni tarpeen vaatiessa kiinnostuneen ja avoimen näköisiä ilmeitä, joiden toivoin viestittävän, että olen menossa mukana.

Pääni sisäinen koulukiusaaja hyppäsi kehiin ja alkoi tutun soimaamisensa: ”Miksi sun pitää olla tällainen tylsimys? Mitä tarjottavaa sulla muka on yhtään kenellekään? Meinaatko vain istua täällä koko illan ja näyttää masentuneelta? Etkö osaa pitää hauskaa? Miksi sun piti edes tulla tänne?

Ja sitten mä aloin tuntea itseni surkeaksi ihan vain siksi, että mun pään sisällä ylipäänsä oli sellainen soimaava ääni, ja ellei sitä olisi, ehkä voisinkin jotenkin sulautua joukkoon. Mutta se ääni oli olemassa. Aloin pelätä vetäväni bileiden tunnelmaa alaspäin omalla apealla olemuksellani, joten noin tunnin päästä heitin heipat kaverilleni, vedin kengät jalkaan ja häivyin.

Junassa oli kauniisti meikattuja naisia ja epämääräisen näköisiä miehiä. Matkalla bileisiin. Matkalla jonnekin, jossa he tuntevat kuuluvansa joukkoon, pitämään hauskaa. Toivoin enemmän kuin mitään olevani myös sellainen ihminen, jonka onni muodostuu luontevasta yhdessäolosta muiden ihmisten kanssa, joka voisi ottaa sen itsestäänselvyytenä. Kai sitä pitäisi ajatella, että herkkyys on voimavara, mutta joissakin tilanteissa siihen on kyllä vaikea uskoa.

Pohjimmiltani olen kuitenkin sitä mieltä, että maailmassa pitäisi olla enemmän suvaitsevaisuutta herkkyyttä ja introverttiutta kohtaan. Miksi mun pitäisi muuttua ja teeskennellä olevani jotain, mitä en ole? Mikseivät muut voisi vaihteeksi hyväksyä mua tällaisena kuin olen, vähän liian herkkänä ja vakavana sopiakseni joukkoon.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli