Huijarisyndrooma ja kuulumisia
Olen aina välillä Lilyn blogeja lukiessa miettinyt, mikä mun oman blogin kohtalo voisi olla. Harmittaa, etten ole kyennyt kummoiseen pitkäjänteisyyteen ja säännöllisyyteen sen kanssa.
Työn etsinnän aikana blogi oli mulle henkisenä tukena – oli edes jotain järkevää ja luovaa tekemistä työhakemusten kirjoittamisen rinnalla. Sitten tuli kevät, sain töitä ja aloin lukea pääsykokeisiin, itseasiassa kahteenkin. En kuitenkaan saanut kumpaakaan opiskelupaikkaa. Kokoaikatyössä aika ja voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet täyteen omistautumiseen asialle, minkä sisäänpääsy olisi vaatinut. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että edes yritin, ja pääsin niinkin lähelle tavoitettani. Ensi vuonna sitten uusi yritys, toivottavasti entistäkin suuremmalla motivaatiolla.
Työrintamallakin on mennyt hyvin. Sain sopimukselleni jatkoa vähän erilaisissa työtehtävissä ainakin ensi kesään asti. Olen ollut tosi iloinen ja kiitollinen työpaikasta, enkä todellakaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. Toisaalta tunnen nyt ekaa kertaa elämässäni jonkinlaisia huijarisyndrooman oireita. On aiempaa kovemmat paineet tehdä hyvää työtä ja tunnen itseni tosi surkeaksi, jos joku pienikin juttu menee pieleen. Ihan kuin se olisi jokin todiste siitä, että olen oikeasti tosi huono ja on vain ajan kysymys, milloin kaikki huomaavat sen. Ja sitten vielä kammottava ajatus siitä, että tuolla on työttömänä tuhansia mua paljon fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä, jotka tekisivät mun työn paremmin kuin minä. On onnistuttava niiden takia. Kuulostaa varmaan omituiselta, mutta siltä musta joskus tuntuu.
Vaikka olenkin toistaiseksi töissä, en ole ihan täysin päässyt työttömän identiteetistäni. En edes yritä. Työttömyys koskettaa edelleen lähipiirin ihmisten kautta. Lisäksi työttömyysuutisointia tulee väkisinkin seurattua maan taloustilanteen takia, ja meidänkin työpaikalla on jatkuvaa keskustelua ja palaveeraamista aiheena henkilöstöresurssien hallittu vähentäminen seuraavan kymmenen vuoden aikana. Mun työnkuva on yksi niistä uhanalaisista, jotka tulevat varmaan katoamaan seuraavien vuosien aikana. Toiselle alalle suuntautuminen ei siis ole pelkästään fiksua, vaan myös välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin.
Tämän toisen mahdollisen alan tunnustelu lähtee nyt syksyllä käyntiin avoimen yliopiston kursseilla. Vähän jännittää, miten jaksan raahautua luennolle pitkän työpäivän jälkeen, ja miten ehdin lukea kaikki tenttikirjat vain muutamassa viikossa, kun olen niin hidas lukija. Opiskeluvuosina saatoin esim. valmistautua yhteen laajaan kirjatenttiin useamman kuukaudenkin ajan, kun välissä saattoi joutua palauttamaan yltiövaratut kurssikirjat ja lainaamaan ne uudelleen, ja lukutahtini oli verkkainen/ huolellinen, vaikka en koskaan edes tehnyt muistiinpanoja. Tietty myös suoritin useita kursseja samanaikaisesti, eli en ainakaan myönnä laiskotelleeni!
Eli joo. Jos tää bloggaaminenkin lähtisi tästä taas pikkuhiljaa käyntiin.