Kiinnostavia leffoja ja vaellushaaveita
Olen tänä kesänä käynyt aiempia vuosia enemmän leffassa (kiitos ex-työpaikan tarjoamien kulttuuriseteleiden). Sitä ennen en ollut käynyt lähestulkoon vuoteen, joten olen nyt ottanut vahingon takaisin korkojen kanssa. Syksylläkin olisi tulossa itseäni kiinnostavia elokuvia, joten taitaa olla, ettei tämä leffainnostus jää pelkästään kesän jutuksi. Eniten mua kiinnostavat elokuvat, joissa on jollakin tavalla vahva tai mielenkiintoinen naispääosa. Enkä nyt välttämättä tarkoita mitään ”Rambo tisseillä” -tyyppistä kovuutta, vaan mun mielestä hyvä naishahmo voi ihan yhtä hyvin olla herkkä tai fyysisesti heikko. Hyvä naishahmo ei mun mielestä ole myöskään automaattisesti hyvisten puolella. Usein mua alkaa leffassa vain ärsyttää, jos se viiden miespääosan keskellä oleva ainoa nainen on sellainen aina oikeassa oleva Neiti Täydellinen.
Ensimmäisenä ohjelmistoon tulee David Fincherin Gone Girl, joka siis perustuu Gillian Flynnin samannimiseen romaaniin, ja on myös Flynnin itsensä käsikirjoittama. Luin kirjan loppuun viime viikolla muutaman päivän maratonlukusession jälkeen. En vain voinut jättää sitä kesken. Pahimpia olivat illat: ”mä luen vielä yhden luvun ennen nukkumaanmenoa, hups kello on kaksi yöllä, no ehkä mä luen vielä yhden luvun kuitenkin…” Tajusin, että ellen halua isompaa univelkaa, täytyy kirja saada luettua nopeasti loppuun, minkä sitten teinkin. Kirja oli sen verran jännittävä ja ”elokuvamainen”, että uskon sen siirtyvän hyvin valkokankaalle. Kirjassa on paljon ajallisia kerroksia ja eri ihmisten narratiiveja, että kiinnostaa, miten ne on toteutettu leffassa.
Toinen mua kiinnostava leffa on Tracks, joka siis perustuu Robyn Davidsonin matkakertomukseen. Davidson taivalsi yksin kameleiden avulla tuhansia kilometrejä Australian aavikkoalueiden halki 1970-luvulla. Ekan kerran kun kuulin siitä, olin vähän että, häh? Mutta sitten luin asiasta vähän enemmän, ja nyt pidän tarinaa tosi inspiroivana. Itse kirjaa en ole vielä lukenut. Tuntuu, että tuskin saan poikaystävää tähän kammettua mukaan, mutta tämä vaikuttaa sellaiselta leffalta, että viihtyisin leffateatterissa varmaan yksinkin.
Kolmas mua semisti kiinnostava leffa on Wild, joka perustuu Cheryl Strayedin samannimiseen vaelluskertomukseen Yhdysvaltain Pacific Crest Traililla, joka on yksi maailman kovimmista vaellusreiteistä. Vaellukselle Strayed lähti käytännössä valmistautumatta ja puutteellisilla varustuksilla, jonkinlaisena reaktiona äitinsä varhaiseen menetykseen ja löytääkseen syöksykierteessä olevalle elämälleen uuden suunnan. Luin kirjan tänä kesänä, ja toivoin pitäväni siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Ehkä se liippasi vähän liian läheltä joitakin omia kokemuksiani. Lisäksi Strayed henkilönä alkoi vähän ärsyttää.
Syy, miksi nimenomaan naisten vaellus- ja matkakertomukset ovat alkaneet kiinnostaa on se, että mulla olisi itselläkin unelmissa jonakin päivänä tehdä vähän pidempi vaellus. En nyt tarkoita mitään tuhannen kilsan Pacific Crest Trailia, mutta vähän vaatimattomammin esim. Lapissa sellainen muutaman päivän vaellus tai muissa Pohjoismaissa jossain tunturissa. Ainoa ongelma on vaan se, ettei mulla ole ketään, jonka kanssa sellaisen reissun tekisin. Poikaystäväni on kaupunkilainen, jota ei vaellusmaisemat kiinnosta. Myöskään muutamaa naispuolista kaveriani ei luonto tai itsensä fyysinen haastaminen kauheasti kiehdo. Pitää sitten kai varautua siihen, että tulen tuonkin reissun tekemään yksin, tosin kohtaan matkalla varmasti muita retkeilyporukoita, joiden edessä mukavasti nolata itseni. Varusteita voisin todennäköisesti lainata Pohjoisen sukulaisilta: retkikeittimen, teltan, yms. Puutteelliset erätaitoni ovat isoin ongelma. Olin kyllä ala-asteikäisenä pari vuotta partiossa, jolloin käytiin retkillä, suunnistettiin ja opittiin jotain pientä hyödyllistä, mutta en vielä sen ikäisenä osannut arvostaa harrastusta. Lähinnä ruoan laittaminen trangialla kohmeisin sormin hyytävässä talvi-ilmassa tuntui rangaistukselta, ja olin aina tosi iloinen kun pääsin takaisin kotisohvalle lämpimään. Nyt vanhempana tajuan, että usein ne vaikeat ja epämukavat kokemukset kasvattavat eniten, ja niiden jälkeen omaa mukavaa elämää osaa arvostaa enemmän. Ainakin hetken aikaa.
Toinen iso ongelma: ötökkäfobiani. Se rajaa vaelluksen ajankohtaa niin, että keskikesällä en voi mennä mäkäräisten ja muiden kauhujen takia. Huhti-toukokuu ja myöhäinen elokuu-lokakuun alku olisivat ehkä sen kannalta parempia ajankohtia. Lisäksi ruska-aika on varmasti hieno kokemus Lapissa.
En ole vielä lyönyt lukkoon mitään aikaa, jolloin vaellukselle lähtisin. Enemmänkin se on siintänyt sellaisena epämääräisenä tavoitteena kaukana horisontissa. Ehkä matka sinne ja kaikki se suunnittelu ovat yhtä tärkeitä kuin se itse reissu. On mukavaa kun on tavoitteita. Vielä vähän aikaa sitten niitä ei juurikaan ollut.