Kiinnostavia leffoja ja vaellushaaveita

Olen tänä kesänä käynyt aiempia vuosia enemmän leffassa (kiitos ex-työpaikan tarjoamien kulttuuriseteleiden). Sitä ennen en ollut käynyt lähestulkoon vuoteen, joten olen nyt ottanut vahingon takaisin korkojen kanssa. Syksylläkin olisi tulossa itseäni kiinnostavia elokuvia, joten taitaa olla, ettei tämä leffainnostus jää pelkästään kesän jutuksi. Eniten mua kiinnostavat elokuvat, joissa on jollakin tavalla vahva tai mielenkiintoinen naispääosa. Enkä nyt välttämättä tarkoita mitään ”Rambo tisseillä” -tyyppistä kovuutta, vaan mun mielestä hyvä naishahmo voi ihan yhtä hyvin olla herkkä tai fyysisesti heikko. Hyvä naishahmo ei mun mielestä ole myöskään automaattisesti hyvisten puolella. Usein mua alkaa leffassa vain ärsyttää, jos se viiden miespääosan keskellä oleva ainoa nainen on sellainen aina oikeassa oleva Neiti Täydellinen.

Ensimmäisenä ohjelmistoon tulee David Fincherin Gone Girl, joka siis perustuu Gillian Flynnin samannimiseen romaaniin, ja on myös Flynnin itsensä käsikirjoittama. Luin kirjan loppuun viime viikolla muutaman päivän maratonlukusession jälkeen. En vain voinut jättää sitä kesken. Pahimpia olivat illat: ”mä luen vielä yhden luvun ennen nukkumaanmenoa, hups kello on kaksi yöllä, no ehkä mä luen vielä yhden luvun kuitenkin…” Tajusin, että ellen halua isompaa univelkaa, täytyy kirja saada luettua nopeasti loppuun, minkä sitten teinkin. Kirja oli sen verran jännittävä ja ”elokuvamainen”, että uskon sen siirtyvän hyvin valkokankaalle. Kirjassa on paljon ajallisia kerroksia ja eri ihmisten narratiiveja, että kiinnostaa, miten ne on toteutettu leffassa.

Toinen mua kiinnostava leffa on Tracks, joka siis perustuu Robyn Davidsonin matkakertomukseen. Davidson taivalsi yksin kameleiden avulla tuhansia kilometrejä Australian aavikkoalueiden halki 1970-luvulla. Ekan kerran kun kuulin siitä, olin vähän että, häh? Mutta sitten luin asiasta vähän enemmän, ja nyt pidän tarinaa tosi inspiroivana. Itse kirjaa en ole vielä lukenut. Tuntuu, että tuskin saan poikaystävää tähän kammettua mukaan, mutta tämä vaikuttaa sellaiselta leffalta, että viihtyisin leffateatterissa varmaan yksinkin.

Image and video hosting by TinyPic Kolmas mua semisti kiinnostava leffa on Wild, joka perustuu Cheryl Strayedin samannimiseen vaelluskertomukseen Yhdysvaltain Pacific Crest Traililla, joka on yksi maailman kovimmista vaellusreiteistä. Vaellukselle Strayed lähti käytännössä valmistautumatta ja puutteellisilla varustuksilla, jonkinlaisena reaktiona äitinsä varhaiseen menetykseen ja löytääkseen syöksykierteessä olevalle elämälleen uuden suunnan. Luin kirjan tänä kesänä, ja toivoin pitäväni siitä enemmän kuin loppujen lopuksi pidin. Ehkä se liippasi vähän liian läheltä joitakin omia kokemuksiani. Lisäksi Strayed henkilönä alkoi vähän ärsyttää.

4qP3G0r.jpg?1

Syy, miksi nimenomaan naisten vaellus- ja matkakertomukset ovat alkaneet kiinnostaa on se, että mulla olisi itselläkin unelmissa jonakin päivänä tehdä vähän pidempi vaellus. En nyt tarkoita mitään tuhannen kilsan Pacific Crest Trailia, mutta vähän vaatimattomammin esim. Lapissa sellainen muutaman päivän vaellus tai muissa Pohjoismaissa jossain tunturissa. Ainoa ongelma on vaan se, ettei mulla ole ketään, jonka kanssa sellaisen reissun tekisin. Poikaystäväni on kaupunkilainen, jota ei vaellusmaisemat kiinnosta. Myöskään muutamaa naispuolista kaveriani ei luonto tai itsensä fyysinen haastaminen kauheasti kiehdo. Pitää sitten kai varautua siihen, että tulen tuonkin reissun tekemään yksin, tosin kohtaan matkalla varmasti muita retkeilyporukoita, joiden edessä mukavasti nolata itseni. Varusteita voisin todennäköisesti lainata Pohjoisen sukulaisilta: retkikeittimen, teltan, yms. Puutteelliset erätaitoni ovat isoin ongelma. Olin kyllä ala-asteikäisenä pari vuotta partiossa, jolloin käytiin retkillä, suunnistettiin ja opittiin jotain pientä hyödyllistä, mutta en vielä sen ikäisenä osannut arvostaa harrastusta. Lähinnä ruoan laittaminen trangialla kohmeisin sormin hyytävässä talvi-ilmassa tuntui rangaistukselta, ja olin aina tosi iloinen kun pääsin takaisin kotisohvalle lämpimään. Nyt vanhempana tajuan, että usein ne vaikeat ja epämukavat kokemukset kasvattavat eniten, ja niiden jälkeen omaa mukavaa elämää osaa arvostaa enemmän. Ainakin hetken aikaa.

Toinen iso ongelma: ötökkäfobiani. Se rajaa vaelluksen ajankohtaa niin, että keskikesällä en voi mennä mäkäräisten ja muiden kauhujen takia. Huhti-toukokuu ja myöhäinen elokuu-lokakuun alku olisivat ehkä sen kannalta parempia ajankohtia. Lisäksi ruska-aika on varmasti hieno kokemus Lapissa.

En ole vielä lyönyt lukkoon mitään aikaa, jolloin vaellukselle lähtisin. Enemmänkin se on siintänyt sellaisena epämääräisenä tavoitteena kaukana horisontissa. Ehkä matka sinne ja kaikki se suunnittelu ovat yhtä tärkeitä kuin se itse reissu. On mukavaa kun on tavoitteita. Vielä vähän aikaa sitten niitä ei juurikaan ollut.

Hyvinvointi Mieli Kirjat Leffat ja sarjat

Ensimmäinen

Loin tämän blogipalstan jo jokin aika sitten hetken mielijohteesta, mutta en vielä silloin löytänyt sille käyttöä. Mieli meni jotenkin blokkiin. Mistä ihmeestä  muka voisin kirjoittaa? Mitä sanottavaa juuri mulla voisi olla yhtään mistään? Ehkä juuri ne pintaan ponnahtaneet tunteet omasta mitättömyydestä antoivat kuitenkin sysäyksen sille ajatukselle, että mitäpä jos kirjoittaisin juuri siitä. Antaisin äänen niille tunteille, joista normaalisti vaietaan: yksinäisyydelle ja häpeälle, kokemukselle omasta kelpaamattomuudesta.

On vaikea edes muistaa, mistä kaikki sai alkunsa. Siinä on varmaan ollut joku lumipalloefekti: varhaislapsuudessa eri tilanteissa koettu häpeä on lähtenyt kasautumaan ja kerännyt matkan varrella ympärilleen hervottoman massan, joka on vasta nyt, parikymppisenä terapian avulla, lähtenyt hitaasti purkautumaan. Merkittävimmät häpeän aiheuttavat mun lapsuudessa olivat mun ns. ongelmaperhe (köyhyys, päihdeongelma, sairastelu…), joka ei oikein sopinut ympäröivän yhteisön käsitykseen ”hyvästä perheestä.” Kotona oli kyllä rakkautta, eikä perheeni tilanne ollut mitenkään hälyttävä, mutta silti tunsin itseni erilaiseksi. Olisin halunnut olla samanlainen kuin muut kaverit, joilla useimmista oli molemmat vanhemmat ja sisaruksia. Ne muut, joilla oli vähän samanlainen tai pahempi tilanne kuin mulla, olivat lähes poikkeuksetta koulukiusattuja. Säästyin siltä itse ala-asteella (tai no, valitettavasti en täysin), mutta yläasteella meno äityi todella rankaksi. Olin niin hiljainen ja ujo, että useimmiten mut jätettiin rauhaan, mutta rajun kiusaamisen sivusta seuraaminen oli henkisesti kuormittavaa. Muistan, että mun vatsa kipeytyi usein ennen koulua. Pelkäsin kauheasti nolatuksi tulemista ja silmätikuksi joutumista.

Matka jatkui lukioon, jossa sain tilaisuuden aloittaa puhtaalta pöydältä. Kunpa se olisikin ollut niin helppoa. Kärsin yläasteen jäljiltä epäluottamuksesta ihmisiin, ja musta tuli vetäytyvä sosiaalisissa tilanteissa. Löysin kyllä paikkani kaveriporukassa, mutta kärsin salaa itseinhosta, masennuksesta ja ahdistuksesta, joihin en hakenut apua. Epävarmuus omasta itsestä vaikutti myös uravalintaan: en hakenut yliopistoon opiskelemaan sitä alaa, jota eniten olisin halunnut, vaan tyydyin kakkosvaihtoehtooni, koska sinne pääsi helpommin sisään. Ajattelin olevani liian tyhmä ykkösvaihtoehtooni. Onneksi olen ollut ihan tyytyväinen tähänkin valintaan, vaikka täytyy myöntää, että jos nyt saisin valita toisin, tekisin niin.

Opiskeluaikana masennus, ahdistus ja yksinäisyyden tunne pahenivat, ja purkautuivat erilaisina fyysisinä oireiluina, joille ei löytynyt mitään näkyvää syytä. Tilanteeni paheni viime vuonna niin pahaksi, että elämästä tuli sietämätöntä. Mulla oli kaksi vaihtoehtoa: kuolema (joka ei siis ollut mikään realistinen vaihtoehto) tai avun hakeminen. Onneksi sain tuekseni terapeutin, jonka avulla matka on voinut jatkua, ja pahin masennus on jäänyt taakse.

Nyt valmistumisen kynnyksellä tunnen olevani tienhaarassa. En ole enää opiskelija, mutta en vielä siirtynyt täysin työelämäänkään. Etsin vielä paikkaani maailmassa. Ekaa kertaa elämässäni tunnen, että mulla on mahdollisuus rakentaa elämäni vankalle pohjalle ja hyvälle (tai ainakin paremmalle) itsetunnolle. En halua häpeän enää vaikuttavan valintoihini. Ehkä tämä blogi voisi auttaa siinä prosessissa, minuksi tulemisessa. Aika näyttää, mihin suuntaan tämä blogi lähtee muotoutumaan. Tervetuloa kanssakulkijaksi.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Mieli