Miksiköhän usein on niin, että silloin kun opiskelu- ja työelämä kukoistaa, on eniten ongelmia kotona ja ihmissuhteissa, ja sitten kun työt taas tökkivät eikä tekisi mieli aamulla lähteä töihin, kotielämä ja ihmissuhteet ovat harvinaisen hyvässä kuosissa. Mulla on nyt viime viikkoina mennyt hyvin töissä ja avoimen opinnotkin ovat lähteneet kivasti käyntiin, mutta muuten olen tuntenut itseni yksinäiseksi.

Tunnen etääntyneeni avokistani, joka asettaa työnsä ja omat kaverinsa meidän suhteen edelle. Varmaan siitä johtuen näin yksi yö painajaista, jossa avokkini oli kuollut ja tajusin ekaa kertaa sen lopullisuuden, kun menettää jonkun. Tunsin kauheaa tyhjyyttä, mutta ei ollut avokkia, jolle olisi puhunut siitä ja joka olisi ymmärtänyt. Heräsin lopulta helpottuneena. Mulla olisi sittenkin mahdollisuus korjata tilanne.

 En ole myöskään halunnut nyt pitää yhteyttä kavereihini, koska olen huomannut, että minä olen aina se, joka kysyy kuulumisia ja ehdottaa tapaamisia. Ilman mun aktiivisuutta meidän suhde olisi varmaan hiipunut jo vuosia sitten. Se ei mun mielestä ole aitoa vastavuoroisuutta. Tämä viimeisin hiljaisuus on hyvä todiste siitä.

Ymmärrän, että kaikilla on stressiä ja kiirettä elämässään, mutta mulle ystävyys on sitä, että kaiken sen keskellä voi hetkeksi pysähtyä ja jakaa ajatuksiaan jonkun toisen kanssa. Mä en kai vain jostakin syystä ole sellainen ihminen, jonka kanssa ihmiset haluaisivat jakaa elämäänsä, viettää arvokasta vapaa-aikaansa. Sen tajuaminen on ollut yksi kovimmista kolauksista itsetunnolleni. En oikein vieläkään tiedä miten siitä voisi toipua.

Aina säännöllisin väliajoin päätän, että ryhdyn erakoksi ja muutan johonkin erämökkiin Lapissa, mutta kestän erakoksi liian huonosti yksinäisyyttä. Silti paremmin kuin useimmat, luultavasti. Mutta en mä oikeasti halua olla täysin yksin. Oikeasti haluaisin hyvän parisuhteen, jossa kummallakin on omaa tilaa, mutta kuitenkin yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia, jotka yhdistävät. Olen kuitenkin vuosien myötä alkanut ajatella enemmän ja enemmän, etten tule todennäköisesti koskaan löytämään ihmistä, jonka kanssa elämät vain tuosta noin solahtaisivat yhteen ilman kipeitä kompromisseja ja erimielisyyksiä. Jostakin parisuhdeoppaasta luin, että valitessaan kumppaninsa, valitsee samalla ne ongelmat, jotka tulevat vaivaamaan koko parisuhteen keston ajan, ellei niitä työstä onnistuneesti. Ajatuskin uuvuttaa, suoraan sanottuna. Miksei parisuhde voisi olla helppo ja luonnollinen? Ilman liikoja vaatimuksia ja odotuksia. Olisi vain kaksi ihmistä, jotka välittävät toisistaan, joilla on hyvä olla yhdessä ja sama suunta elämässä.

Luin joskus vuosia sitten (ja jätin kesken jostakin syystä) Amelie Nothombin Vaitelias Naapuri -kirjaa. Siitä jäi mulle mieleen kuvaus päähenkilön ja tämän vaimon parisuhteesta. He ovat olleet koko elämänsä yhdessä eikä heillä ole lapsia, koska heille ovat riittäneet vain toisensa. Jäätyään eläkkeelle he muuttavat maalle pikku taloon elelemään kirjojensa keskelle. Ok, ehkä en itse haluaisi elää kuin paita ja perse miehen kanssa, koska tarvitsen oman erillisyyteni, mutta jokin tuossa idyllisessä kuvauksessa kuitenkin vetosi muhun. Että saisi tavallisen modernin parisuhteen, jossa kuitenkin on sellaista hiljaista rauhaa ja yhteenkuuluvuutta, että ongelmista huolimatta kumpikaan ei voi kuvitella elämää ilman toista.

Mutta sitten alan katsella ympärilleni ja laskea, kuinka monella oikeassa elämässä tuntemallani ihmisellä on sellainen parisuhde. Vastaus on, ei yhdelläkään. Tietysti ei kaikkea näy päälle ja parisuhteen tilan tietää tasan ne kaksi ihmistä, jotka sen pariskunnan muodostavat. Ehkä se kinastelu ja valittaminen, joka ulospäin näkyy, onkin osoitus todellisesta rakkaudesta. Joskus.

Kaikki tää kiteytyy siihen, että on vaikeaa olla yksin, mutta ihan yhtä vaikeaa olla yhdessä toisen kanssa. Toivon, että jonakin päivänä saan tämän mahdottomalta tuntuvan yhtälön toimimaan.