1 +1 = 1?

Miksiköhän usein on niin, että silloin kun opiskelu- ja työelämä kukoistaa, on eniten ongelmia kotona ja ihmissuhteissa, ja sitten kun työt taas tökkivät eikä tekisi mieli aamulla lähteä töihin, kotielämä ja ihmissuhteet ovat harvinaisen hyvässä kuosissa. Mulla on nyt viime viikkoina mennyt hyvin töissä ja avoimen opinnotkin ovat lähteneet kivasti käyntiin, mutta muuten olen tuntenut itseni yksinäiseksi.

Tunnen etääntyneeni avokistani, joka asettaa työnsä ja omat kaverinsa meidän suhteen edelle. Varmaan siitä johtuen näin yksi yö painajaista, jossa avokkini oli kuollut ja tajusin ekaa kertaa sen lopullisuuden, kun menettää jonkun. Tunsin kauheaa tyhjyyttä, mutta ei ollut avokkia, jolle olisi puhunut siitä ja joka olisi ymmärtänyt. Heräsin lopulta helpottuneena. Mulla olisi sittenkin mahdollisuus korjata tilanne.

 En ole myöskään halunnut nyt pitää yhteyttä kavereihini, koska olen huomannut, että minä olen aina se, joka kysyy kuulumisia ja ehdottaa tapaamisia. Ilman mun aktiivisuutta meidän suhde olisi varmaan hiipunut jo vuosia sitten. Se ei mun mielestä ole aitoa vastavuoroisuutta. Tämä viimeisin hiljaisuus on hyvä todiste siitä.

Ymmärrän, että kaikilla on stressiä ja kiirettä elämässään, mutta mulle ystävyys on sitä, että kaiken sen keskellä voi hetkeksi pysähtyä ja jakaa ajatuksiaan jonkun toisen kanssa. Mä en kai vain jostakin syystä ole sellainen ihminen, jonka kanssa ihmiset haluaisivat jakaa elämäänsä, viettää arvokasta vapaa-aikaansa. Sen tajuaminen on ollut yksi kovimmista kolauksista itsetunnolleni. En oikein vieläkään tiedä miten siitä voisi toipua.

Aina säännöllisin väliajoin päätän, että ryhdyn erakoksi ja muutan johonkin erämökkiin Lapissa, mutta kestän erakoksi liian huonosti yksinäisyyttä. Silti paremmin kuin useimmat, luultavasti. Mutta en mä oikeasti halua olla täysin yksin. Oikeasti haluaisin hyvän parisuhteen, jossa kummallakin on omaa tilaa, mutta kuitenkin yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja harrastuksia, jotka yhdistävät. Olen kuitenkin vuosien myötä alkanut ajatella enemmän ja enemmän, etten tule todennäköisesti koskaan löytämään ihmistä, jonka kanssa elämät vain tuosta noin solahtaisivat yhteen ilman kipeitä kompromisseja ja erimielisyyksiä. Jostakin parisuhdeoppaasta luin, että valitessaan kumppaninsa, valitsee samalla ne ongelmat, jotka tulevat vaivaamaan koko parisuhteen keston ajan, ellei niitä työstä onnistuneesti. Ajatuskin uuvuttaa, suoraan sanottuna. Miksei parisuhde voisi olla helppo ja luonnollinen? Ilman liikoja vaatimuksia ja odotuksia. Olisi vain kaksi ihmistä, jotka välittävät toisistaan, joilla on hyvä olla yhdessä ja sama suunta elämässä.

Luin joskus vuosia sitten (ja jätin kesken jostakin syystä) Amelie Nothombin Vaitelias Naapuri -kirjaa. Siitä jäi mulle mieleen kuvaus päähenkilön ja tämän vaimon parisuhteesta. He ovat olleet koko elämänsä yhdessä eikä heillä ole lapsia, koska heille ovat riittäneet vain toisensa. Jäätyään eläkkeelle he muuttavat maalle pikku taloon elelemään kirjojensa keskelle. Ok, ehkä en itse haluaisi elää kuin paita ja perse miehen kanssa, koska tarvitsen oman erillisyyteni, mutta jokin tuossa idyllisessä kuvauksessa kuitenkin vetosi muhun. Että saisi tavallisen modernin parisuhteen, jossa kuitenkin on sellaista hiljaista rauhaa ja yhteenkuuluvuutta, että ongelmista huolimatta kumpikaan ei voi kuvitella elämää ilman toista.

Mutta sitten alan katsella ympärilleni ja laskea, kuinka monella oikeassa elämässä tuntemallani ihmisellä on sellainen parisuhde. Vastaus on, ei yhdelläkään. Tietysti ei kaikkea näy päälle ja parisuhteen tilan tietää tasan ne kaksi ihmistä, jotka sen pariskunnan muodostavat. Ehkä se kinastelu ja valittaminen, joka ulospäin näkyy, onkin osoitus todellisesta rakkaudesta. Joskus.

Kaikki tää kiteytyy siihen, että on vaikeaa olla yksin, mutta ihan yhtä vaikeaa olla yhdessä toisen kanssa. Toivon, että jonakin päivänä saan tämän mahdottomalta tuntuvan yhtälön toimimaan.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ystävät ja perhe

Korean Cheek löydetty

Mulla on aika laaja musamaku. Mun kiinnostus ei kuitenkaan ulotu kovin syvälle, en esim. ole elämäni aikana kuunnellut montakaan levyä alusta loppuun, enkä ole koskaan fanittanut mitään bändiä tai artistia niin paljon, että jaksaisin mennä keikoille. Hyvänä puolena siinä on se, että suhtaudun eri musatyyleihin avoimesti, enkä kaivaudu johonkin poteroon, jossa ainoastaan proge tai klassinen on hyvää musiikkia. Tiedän yhden tai kaksi hyvää biisiä joka tyylistä, joistakin ehkä vähän enemmän.

Viime aikoina muhun eniten on kolahtanut K-Pop, eli eteläkorealainen poppis. Aluksi ajattelin, että ehkä sillä on jotain tekemistä nostalgian kanssa. Korealainen vähän muovinen ja pirteä soundi tuo mieleen 90-luvun, joka oli länsimaissa purkkapopin ja tyttöbändien kulta-aikaa. Korealainen versio mun mielestä vain tekee sen paremmin.

K-Popin maailmasta löytyy kaikkea jännää. Mä löysin Korean version Cheekistä, eli Cheetah -naisräppärin, jonka ulkonäössä ja asenteessa on vaan sitä jotakin…

https://www.youtube.com/embed/N9Wv0UEVsdo” width=”300″>

Rap-kisassa söpön Jiminin vastine oli kans aika kultaa.

Tästä pääsinkin sitten luontevasti tyttöbändi AOA:han, josta Jimin alun perin ponnistaa:

Koska K-pop-tyttöbändeissä on yleensä joku viiskyt jäsentä, on pitänyt löytää joku keino niille erottua toisistaan. Vähän kuin Spaissareissa oli Posh Spice ja Sporty Spice. Hahmoja, joita vain ulkonäön ja olemuksen perusteella oon huomaavinani K-pop-bändeissä ovat ainakin eteerinen ja luonnollinen tyyppi (yleensä se, jolla on pisimmät hiukset), pieni ja pippurinen asennetyyppi (se, jolla on lyhimmät hiukset ja joka saattaa hoitaa ne räppiosuudet), vaalea ja viileä tyyppi (se, jolla on valkoiseksi värjätyt hiukset) ja lukemattomia variaatioita noista. Kaikille varmaan löytyy oma fanikuntansa.

Mutta joo, kunpa itsekin jaksaisin olla niin pirteä kuin joku musavideon K-poppari. Oon viimeiset viikon aikana ollut joka päivä töiden jälkeen tosi ryytynyt. Mulla on ollut kunnianhimoisia ajatuksia juoksulenkeistä, mutta joka päivä oon sohvan pohjalta todennut, että katsotaan sitten huomenna… Ensin ajattelin, että oon varmaan tulossa kipeäksi, mutta tämä fiilis on vain jatkunut muuttumattomana. Viikonloppuna en aio ajatella mitään työhön liittyvää. Ajattelin myös pitää taukoa lehtien lukemisesta, koska nyt tuntuu siltä, että mun täytyy palautua sellaisesta ainaisesta huolestuneisuuden tilasta, jonka vallassa olen ollut viimeisen viikon ajan. Luotan siihen, että joku jaksaa huolestua munkin puolesta, vaikka itse pitäisinkin pienen lepotauon ja nauttisin elämästäni

Kulttuuri Musiikki Suosittelen Höpsöä