”Herkkyys on voimavara…”

Jouduin taannoin keskelle melkein jokaisen introvertin pahinta painajaista. Kaverin kaverin kotibileet, joista en tuntenut oikeastaan ketään. Tai no, en tiedä onko tämä yleisesti introverttien ongelma, vai onko kyse vain mun surkeasta sosiaalistumisesta ja herkkyydestä.

Taustatietona, mun sosiaalista elämää rajoittavat erityisesti seuraavat seikat:

1.) En ole kiinnostunut alkoholista. Niin kuin yhtään. Tämä näkyy muun muassa siten, etten tunne eri alkoholityyppien vivahde-eroja ja lajityyppejä, en osaa puhua juomisesta eikä mulla ole hupaisia kännikertomuksia, joilla viihdyttää ihmisiä.

Mulla ei ole mitään periaatteita juomista vastaan, vaan voin hyvin juoda vaikka ruoan kanssa lasin viiniä tai maistaa jotain vahvempaakin, mutta en tykkää kännäämisestä. Lisäksi humalaiset ihmiset ovat äänekkäitä ja jotenkin vaarallisen oloisia, mikä ahdistaa mua. En vain yksinkertaisesti ole sisällä ikäisteni alkoholikulttuurissa, mikä helposti saa mut näyttämään tiukkapipoiselta puritaanilta, mikä taas sulkee mut ryhmän ulkopuolelle.

2.) Kärsin toisinaan kahvikuppineuroosista. Eli siitä, että kädet alkavat täristä jännittävissä tilanteissa. Erityisesti tämä vaikuttaa kykyyni syödä ja juoda vieraiden ihmisten seurassa. Tästä syystä valitettavasti olen alkanut vältellä sitä, joten vaikutan varmasti joko anorektikolta tai kiittämättömältä paskalta, joka ei tykkää tarjotusta ruoasta. Tilanne ei ole enää niin paha kuin pari vuotta sitten, mutta on kuitenkin olemassa, ja aktivoituu juuri silloin, kun ei pitäisi. Ja vaikka suurin osa tuollaisista jännittävistä tilanteista meneekin ilman pahoja oireita, ovat ne pari kauheaa vuosien takaista tapausta varmaan traumatisoineet mut iäksi.

Takaisin bileisiin. Lähdin sinne ihan oikeasti ilman mitään ennakkoasenteita. Fiilis oli hyvä, odotin tapaavani uusia ihmisiä ja ottavani osaa kiinnostaviin keskusteluihin. En edes tiedä, miksi ajattelin niin. Kuvittelin kai bileiden muuttuneen jotenkin olennaisesti niistä ajoista kun niitä viimeksi harrastin, eli ekoina opiskeluvuosina. Tai sitten kuvittelin itseni muuttuneen, en tiedä. 

Bileissä oli paljon enemmän porukkaa kuin olin odottanut. Musiikki pauhasi äänekkäänä, mutta peittyi silti puheensorinaan. Muutamia tyypeistä tunsin ulkonäöltä, mutta loput olivat ventovieraita. Mulle tarjottiin ruokaa. Tajusin, etten voisi syödä palaakaan. Sen sijaan otin lasin limua, jota onnistuin siemailemaan pillillä. Kaverini jätti mut pian oman onneni nojaan. Hän tunsi suuren osan porukasta, ja sosiaalisena tyyppinä tuntisi illan päätteeksi loputkin. Jäin sitten yhteen turvalliseen sopukkaan kymmenen muun tyypin kanssa, jotka kaikki puhelivat iloisesti keskenään ja kaatoivat drinkkejä kurkkuunsa, ja joista kukaan ei puhunut mulle mitään. Olisin ehkä yrittänyt hanakammin hypätä mukaan keskusteluun, elleivät ihmiset olisi puhuneet pelkästään yhteisistä tuttavistaan, joista en tietenkään pystyisikään sanomaan mitään. Joten keskityin siemailemaan juomaani ja ottamaan kasvoilleni tarpeen vaatiessa kiinnostuneen ja avoimen näköisiä ilmeitä, joiden toivoin viestittävän, että olen menossa mukana.

Pääni sisäinen koulukiusaaja hyppäsi kehiin ja alkoi tutun soimaamisensa: ”Miksi sun pitää olla tällainen tylsimys? Mitä tarjottavaa sulla muka on yhtään kenellekään? Meinaatko vain istua täällä koko illan ja näyttää masentuneelta? Etkö osaa pitää hauskaa? Miksi sun piti edes tulla tänne?

Ja sitten mä aloin tuntea itseni surkeaksi ihan vain siksi, että mun pään sisällä ylipäänsä oli sellainen soimaava ääni, ja ellei sitä olisi, ehkä voisinkin jotenkin sulautua joukkoon. Mutta se ääni oli olemassa. Aloin pelätä vetäväni bileiden tunnelmaa alaspäin omalla apealla olemuksellani, joten noin tunnin päästä heitin heipat kaverilleni, vedin kengät jalkaan ja häivyin.

Junassa oli kauniisti meikattuja naisia ja epämääräisen näköisiä miehiä. Matkalla bileisiin. Matkalla jonnekin, jossa he tuntevat kuuluvansa joukkoon, pitämään hauskaa. Toivoin enemmän kuin mitään olevani myös sellainen ihminen, jonka onni muodostuu luontevasta yhdessäolosta muiden ihmisten kanssa, joka voisi ottaa sen itsestäänselvyytenä. Kai sitä pitäisi ajatella, että herkkyys on voimavara, mutta joissakin tilanteissa siihen on kyllä vaikea uskoa.

Pohjimmiltani olen kuitenkin sitä mieltä, että maailmassa pitäisi olla enemmän suvaitsevaisuutta herkkyyttä ja introverttiutta kohtaan. Miksi mun pitäisi muuttua ja teeskennellä olevani jotain, mitä en ole? Mikseivät muut voisi vaihteeksi hyväksyä mua tällaisena kuin olen, vähän liian herkkänä ja vakavana sopiakseni joukkoon.

Suhteet Oma elämä Ystävät ja perhe Mieli

Huijarisyndrooma ja kuulumisia

Olen aina välillä Lilyn blogeja lukiessa miettinyt, mikä mun oman blogin kohtalo voisi olla. Harmittaa, etten ole kyennyt kummoiseen pitkäjänteisyyteen ja säännöllisyyteen sen kanssa.

Työn etsinnän aikana blogi oli mulle henkisenä tukena – oli edes jotain järkevää ja luovaa tekemistä työhakemusten kirjoittamisen rinnalla. Sitten tuli kevät, sain töitä ja aloin lukea pääsykokeisiin, itseasiassa kahteenkin. En kuitenkaan saanut kumpaakaan opiskelupaikkaa. Kokoaikatyössä aika ja voimavarat eivät yksinkertaisesti riittäneet täyteen omistautumiseen asialle, minkä sisäänpääsy olisi vaatinut. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että edes yritin, ja pääsin niinkin lähelle tavoitettani. Ensi vuonna sitten uusi yritys, toivottavasti entistäkin suuremmalla motivaatiolla.

Työrintamallakin on mennyt hyvin. Sain sopimukselleni jatkoa vähän erilaisissa työtehtävissä ainakin ensi kesään asti. Olen ollut tosi iloinen ja kiitollinen työpaikasta, enkä todellakaan pidä sitä itsestäänselvyytenä. Toisaalta tunnen nyt ekaa kertaa elämässäni jonkinlaisia huijarisyndrooman oireita. On aiempaa kovemmat paineet tehdä hyvää työtä ja tunnen itseni tosi surkeaksi, jos joku pienikin juttu menee pieleen. Ihan kuin se olisi jokin todiste siitä, että olen oikeasti tosi huono ja on vain ajan kysymys, milloin kaikki huomaavat sen. Ja sitten vielä kammottava ajatus siitä, että tuolla on työttömänä tuhansia mua paljon fiksumpia ja lahjakkaampia ihmisiä, jotka tekisivät mun työn paremmin kuin minä. On onnistuttava niiden takia. Kuulostaa varmaan omituiselta, mutta siltä musta joskus tuntuu.

Vaikka olenkin toistaiseksi töissä, en ole ihan täysin päässyt työttömän identiteetistäni. En edes yritä. Työttömyys koskettaa edelleen lähipiirin ihmisten kautta. Lisäksi työttömyysuutisointia tulee väkisinkin seurattua maan taloustilanteen takia, ja meidänkin työpaikalla on jatkuvaa keskustelua ja palaveeraamista aiheena henkilöstöresurssien hallittu vähentäminen seuraavan kymmenen vuoden aikana. Mun työnkuva on yksi niistä uhanalaisista, jotka tulevat varmaan katoamaan seuraavien vuosien aikana. Toiselle alalle suuntautuminen ei siis ole pelkästään fiksua, vaan myös välttämätöntä ennemmin tai myöhemmin.

Tämän toisen mahdollisen alan tunnustelu lähtee nyt syksyllä käyntiin avoimen yliopiston kursseilla. Vähän jännittää, miten jaksan raahautua luennolle pitkän työpäivän jälkeen, ja miten ehdin lukea kaikki tenttikirjat vain muutamassa viikossa, kun olen niin hidas lukija. Opiskeluvuosina saatoin esim. valmistautua yhteen laajaan kirjatenttiin useamman kuukaudenkin ajan, kun välissä saattoi joutua palauttamaan yltiövaratut kurssikirjat ja lainaamaan ne uudelleen, ja lukutahtini oli verkkainen/ huolellinen, vaikka en koskaan edes tehnyt muistiinpanoja. Tietty myös suoritin useita kursseja samanaikaisesti, eli en ainakaan myönnä laiskotelleeni!

Eli joo. Jos tää bloggaaminenkin lähtisi tästä taas pikkuhiljaa käyntiin.

Suhteet Oma elämä Opiskelu Työ