Herätessäni tänä aamuna en vielä tiennyt, että parin tunnin sisällä tulisin saamaan puhelun, joka muuttaisi elämäni. Istuin kotisohvalla aamupalaa mussuttaen, katsoin jotain amerikkalaista hömppäohjelmaa ja kävin mielessäni läpi viikon ohjelmaa.

Kohta vanhasta keikkatyöpaikastani soitettiin, ja jouduin selvittelemään siinä yhtä palkkaani liittyvää asiaa. Vaikka on mahdollista tehdä keikkatyötä samalla kun saa työttömyyskorvausta, on tarvittavien palkkalaskelmien toimittaminen välillä vähän hidasta puuhaa, jos työnantajapuoli ei ole tottunut tuntipalkkalaisten asioiden hoitamiseen, kun suurin osa henkilökunnasta on kuukausipalkkaisia. Puhelun jälkeen olo oli ärtynyt ja huolestunut, kun mietin kaikkea sitä byrokratiaa, mitä joudun vielä Kelaan päin setvimään, ennen kuin saan työttömyyskorvausasiat kuntoon.

Kohta puhelin taas soi, ja numero näytti aika lailla samanmuotoiselta kuin edellinenkin, joten oletin sen liittyvän jotenkin tuohon samaiseen palkka-asiaan. Olin väärässä. Mulle tarjottiinkin ainakin kesään asti jatkuvaa sijaisuutta tuosta samasta organisaatiosta, jossa olen aiemminkin työskennellyt. Homma on kyllä ihan eri osastolla ja eri paikassa, mutta työtehtävissä on kuitenkin paljon samaa. Otin tarjouksen vastaan, ja soppari allekirjoitetaan ensi viikolla.

Miten tähän päästiin?

Mun saama duuni on sekoitus piilotyöpaikkaa ja perinteistä rekrytointia. Olin nimittäin hakenut saman työpaikan vakinaista paikkaa viime syksynä, muistaakseni syys- tai lokakuussa, ja kävin haastattelussakin, mutta mua ei silloin valittu tuohon tehtävään. Vinkattiin kyllä, että määräaikaisuuksia avautuu silloin tällöin, että pistetään mun hakemus talteen. En oikeastaan uskonut, että siitä kuitenkaan poikisi mitään. Ennen kuin se sijaisuus oikeasti avautui, ja muhun otettiin yhteyttä, kuten oltiin luvattu.

Tavallaan olin siis saanut jalan oven väliin sillä perinteisellä rekrytoinnilla ja työskentelemällä aiemmin samassa organisaatiossa, mutta en kuitenkaan tuntenut henkilökohtaisesti entuudestaan ketään rekrytoinnista vastaavaa. Sen muistan, että soitin haastattelun jälkeen työnantajalle perään ja saatuani tietää, etten ollut saanut paikkaa, kysyin palautetta sitä, miten haastattelu heidän mielestään oli mennyt. Vastaus oli ihan kannustava, ja muutenkin keskustelu käytiin ystävällisissä merkeissä.

Ehkä tämä saamani sijaisuus ei ole varsinaisesti unelma-alaltani (ikään kuin edes tietäisin, mikä se voisi olla..), mutta ainakin saan lisää työkokemusta vähän erilaisista tehtävistä, kuin aikaisemmin. Ja voin ainakin sijaisuuteni ajan laittaa rahaa talteen seuraavaa työttömyysjaksoani varten ja miettiä, voisinko vielä jollakin koulutuksella parantaa asemiani työmarkkinoilla. Ja mahdollisesti myös lähteä tavoittelemaan sitä unelmatyötä, ellei se ole vielä tätä.

Pääsin myös siihen mua kiinnostavaan vapaaehtoistyön koulutukseen, eli aion käydä senkin kurssin loppuun vapaa-aikanani ja miettiä sen jälkeen, jatkanko  palkkatyön ohessa myös vapaaehtoisena. Hyvin mahdollisesti, ellei sitten uusi työni ole niin kuormittavaa, etten jostakin syystä sitä jaksaisikaan.

Tiedän olevani hyvin onnekas. Toivoisin, että kaikki muutkin työttömät saisivat mahdollisimman pian valoa tilanteeseensa. Mulla ei ole tarjota mitään neuvoja tai ohjeita kenellekään siinä tilanteessa olevalle. Työttömät saavat niitä neuvoja ja ohjeita ihan tarpeeksi muutenkin joka tuutista. Uskon, että jokainen työtä aktiivisesti etsivä tietää kyllä, miten töitä haetaan ja on laittanut hakemuskirjeensä ja CV:nsä kuntoon, ja etsii töitä tarpeeksi laajalla verkolla. Usein nämä asiat ovat kiinni puhtaasti tuurista, niin epäreilua kuin se onkin.

Omalla kohdallani voin sanoa, että mun elämä työttömänä helpotti kovasti sen jälkeen, kun päätin lakata syyttelemästä itseäni ja nähdä kiitollisuudenaiheita pienissä arkisissa asioissakin. Ja aidosti hyväksyä ne tunteet, mitä käy läpi eri syistä, eikä yrittää väkisin tukahduttaa niitä. Esimerkiksi mun tuttavapiiristä on syksyn ja talven aikana kuulunut paljon työhön liittyviä hyviä uutisia: joku saa harjoittelupaikan, joku vakinaisen työpaikan. Kun omassa elämässä tuntuu, että jokainen ovi suljetaan nenän edestä kiinni, on tosi vaikea kaivaa sisältään iloa toisen ihmisen puolesta. Helpotti kummasti, kun antoi itselleen luvan vähän kiukutella, olla juuri sellainen kateellinen paska, kuin miltä tuntuukin (tietty oman kotinsa suojassa, eikä päin kenenkään naamaa). Kyllä sekin lopulta ohi menee, ja tulee taas tilaa positiivisillekin tunteille. Ajoittaista vihaa ja katkeruutta ei tarvitse pelätä.

Että joo, alkuvuosi menee nyt ainakin vahvasti työllistettynä. Kesän ja syksyn kuviot eivät ole vielä tiedossa. Mahdollinen työttömyyskin pelottaa nyt vähemmän, kun on edes kerran ollut se onnekas, joka valittiin. Toivon sitä samaa kaikille muillekin.