Valmistuminen lähestyy kovaa vauhtia. En ole alkusyksyn jälkeen enää tehnyt mitään opintoihin liittyvää, joten sinänsä se on enää tässä vaiheessa vain muodollisuus, kunhan paperit saa ulos. Sen jälkeen, hyvästi yliopisto. Tervehdys työttömyyskortisto.

Olen hakenut kesästä lähtien ainakin 50:ä työpaikkaa huonolla menestyksellä. Muutamassa haastattelussa olen sentään käynyt, ja yhden sähköpostin vaihdoin erään potentiaalisen työnantajan kanssa, mutta siitäkään en ole nyt vähään aikaan kuullut mitään, vaikka ”lähipäivinä” piti olla yhteyksissä. Höh. Ehdin jo varovaisesti innostua, kuten aina.

Läheisten kanssa ei tule nykyisin oikein muusta puhuttuakaan kuin työnhaun vaikeudesta. Pitäisi alkaa varmaan pikkuhiljaa rajoittaa, koska pelkään negatiivisuuden karkottavan ihmisiä luotani. Olen jo siinä pisteessä, että työttömäksi jäämisestä aiheutunut alkushokki on vaihtunut syvään kyynisyyteen, joka muistuttaa jo zen-henkistä tyyneyttä. Tämä tilanne ei ole mun syy. Mussa ei ole mitään vikaa työnhakijana. Olen tehnyt kaiken ”oikein.” Lähdin suoraan lukiosta yliopistoon, jossa opiskelin maisteriksi, vaikka opintojen puolivälissä alkoi jo tuntua siltä, etten ole vielä löytänyt omaa alaani. Vielä pari vuotta sitten oli kuitenkin selviö, että mikä tahansa opiskelupaikka oli parempi kuin ei mitään, joten päätin jatkaa sinnikkäästi loppuun. Tein joka kesä töitä, suoritin harjoittelun ja tein opintojen ohellakin keikkatyötä oman alani (kovaa vauhtia hupenevissa) paikoissa. Ajattelin toiveikkaasti, että kyllä tällä tutkinnolla ja työkokemuksella työllistyy, ja ellei työllisty, voin aina kouluttautua toiselle alalle. Sitten vedettiin matto jalkojen alta: tuli korkeakoulujen rahoitusuudistus ja hakijakiintiöt, jotka tulevat todennäköisesti heikentämään korkeakoulutettujen mahdollisuuksia valita uudelleen ja tavoitella paremmin työllistävää koulutusta. Tajusin, että tällä tutkinnolla on sitten ilmeisesti pärjättävä, ja niin olen yrittänyt tehdä.

Olen lueskellut muiden työttömien blogeja, ja niissä on jo oivaltavasti sanottu kaikki, mitä työnhausta ja työttömyydestä Suomessa nyt ylipäänsä voi sanoa. Se on lannistavaa, uuvuttavaa, turhauttavaa ja toisinaan koomistakin. Ihmisiä arvotetaan sen perusteella, onko hänellä työpaikka vai ei. Eletään sellaisessa illuusiossa, jossa työssäkäyvät ihmiset ovat jotenkin parempia kuin työttömät ja täyttävät kaikki ne miljoonat kriteerit, joita sitten luetellaan työpaikkailmoituksissa. Sitten meitä työttömiä pompotellaan ja meidät pistetään kilpailemaan työmarkkinoilla toisiamme vastaan kuin jossakin muinaisessa gladiaattorikilpailussa. Tällä kertaa aseina vain on myyntipuheiden säihke, viimeisen päälle hiotut LinkedIn-profiilit ja miellyttävät persoonallisuupiirteet, joita ehkä osaa tuoda esiin haastatteluissa, tai sitten ei. Ihmiset, jotka nousukauden aikana varmasti työllistyisivät ja pärjäisivät vaikka kuinka haastavissa töissä, mutta jotka nyt eivät saa edes tilaisuutta.

Olen nyt syksyn aikana monesti toivonut, että voisin jollakin Tardis-henkisellä aikakoneella kääntää kelloja taaksepäin. Palata abivuoteen ja pohtia vähän syvällisemmin uravalintojani. Mihin mulla oli niin kauhea kiire? Miksei voinut pysähtyä edes hetkeksi, tutustua itseensä paremmin? Tosin ei varmaan kannata syyttää itseään liikaa. Mun lukiovuosina uraneuvonta oli aika vaatimatonta. Piti luottaa korkeakoulujen nettisivuilta löytyviin optimistisiin työllistymistaulukoihin ja ympäripyöreisiin kuvailuihin. Oli vielä nousukausi, eikä silloin kukaan olisi mitenkään voinut ennustaa nykyistä taantumaa. Ja sitä paitsi on turha teeskennellä, että kaikki olisivat samalla viivalla ”valitessaan” tulevaisuuttaan. Joillekin lääkärin tai juristin ura on ollut selvä viisivuotiaasta lähtien, ja jotkut haahuilevat pitkään ennen kuin löytävät sen, mitä haluavat elämältään – kunnes löytävät jotain muuta. Ilmeisesti mä sitten kuulun niihin jälkimmäisiin.