Vastuunkantaja

Haastattelupaikasta tuli tänään sähköpostia. ”Sinua ei ole tällä kertaa valittu…” Niinpä niin. Kyllähän mä sen jo tavallaan tiesin, mutta kyllä se silti aina kurjalta tuntuu. Eihän se tietenkään välttämättä tarkoita sitä, että olin huono ehdokas, mutta joku oli parempi. Ja näillä ruuhkautuneilla työmarkkinoilla on hyvin todennäköistä, että joku tulee aina olemaan mua piirun verran parempi. Hymyilevämpi, puheliaampi, vakuuttavampi, kokeneempi… Nyt kun mulle ei ihan heti uutta työkokemusta kartu, enkä pysty ainakaan vähään aikaan opiskelemaankaan mitään uusia taitoja ilman hirveää hakuprosessia johonkin oppilaitokseen.

Ihmiset tuntuvat suhtautuvan kriittisesti uudelleenkouluttautumiseen, vaikka mä itse olen alkanut pitää sitä ihan realistisena vaihtoehtona ellei töitä ala kevääseen mennessä löytyä. ”Kyllähän sun noilla papereilla pitää työtä löytää… Oothan sä jo niin pitkään opiskellut…”, joku totesi mulle vasta viime viikonloppuna. Tukahdutin Edna Krababbelmaisen naurahduksen. 

//www.youtube.com/embed/1tqHUf5wmLg

Nii-in. Kyllähän mäkin joskus naiivisti luulin, että opiskelemalla ahkerasti voisi parantaa mahdollisuuksiaan löytää työtä. Ei ehkä ihan oman alansa duunia, mutta edes jotakin, joskus. 

Luin jokin aika sitten jotakin työttömyyteen liittyvää artikkelia, ja joku esitti kommenteissa mielipiteen, että työttömien pitäisi ottaa vastuu omista huonoista koulutusvalinnoistaan ja lakata syyttelemästä yhteiskuntaa/ järjestelmää omasta työttömyydestään. Otan kyllä vastuun siitä, että menin opiskelemaan semiyhteiskunnallista humanistihöttöä ilman, että mulla olisi jo yliopistoon hakiessa ollut kovin selkeää käsitystä työllistymismahdollisuuksistani. It’s on me. Syyllistyin vakavaan rikkeeseen nimeltä nuoruus ja kokemattomuus. Ja sillä rikkeellä on näemmä kauaskantoiset seuraukset mun koko loppuelämään. Ironista tässä on tietysti se, että kokemusta saadakseni mun piti ensin valita väärin ja kulkea se tie loppuun asti, ennen kuin pystyin katsomaan taaksepäin ja näkemään selkeästi, mitä olisi pitänyt tehdä. Mutta nyt kun olisi viisautta kenties valita toisin ja opiskella jotakin paremmin työllistävää, ei mulla enää ole siihen mahdollisuutta. Tai, ainakin se on huomattavasti vaikeampaa kuin vielä muutama vuosi sitten.

Musta tuntuu myös, että se maailma, jossa mä aloitin opinnot alle kymmenen vuotta sitten, oli ihan eri kuin se, missä olen tänään työttömänä työnhakijana. Asenneilmapiiri oli silloin erilainen kuin nyt. Abivuonna meitä lukiolaisia kehotettiin laittamaan verkkoja vesille tosi moneen opiskelupaikkaan. Ellei joku paikka avautunut, otti sitten vastaan sen, mikä avautui. Tärkeintä oli se, että oli joku paikka, missä kulutti penkkiä syksyn tullessa. Aina saattoi hakea uudestaan jonnekin muualle. Yliopiston fuksiluennoilla joku auktoriteetti piirsi kalvolle käyrän, joka kuvasi opiskelijoiden motivaatiota opintojen eri vaiheissa. Oli kuulemma normaalia olla välillä kyllästynyt ja tuntea halua luovuttaa. Mutta luovuttaa ei saanut, piti vain sinnikkäästi puskea niiden tunteiden läpi ja jatkaa valmistumiseen asti. Ja niin mä sitten tein. Kyseenalaistaminen alkoi vasta myöhemmin.

Mun mielestä on periaatteessa hyvä asia, että nykyisin nuoria kannustetaan ottamaan vastaan ainoastaan opiskelupaikkoja, joissa oikeasti aikovat suorittaa tutkinnon. Mutta mites me väliinputoajat, jotka aloitimme opinnot ennen taantumaa ja lainsäädännön/ asenneilmaston muuttumista? Tai ne opiskelijat, jotka huomaavat vasta opintojen edetessä, ettei ala olekaan oma juttu? Ja mikä ala ylipäänsä saa olla oma juttu nykypäivänä? Ovatko yhteiskunnalliset ja humanistiset alat tästä lähtien ainoastaan verkostoitumisen mestareille tai tuleville yrittäjille, jotka työllistyvät hankalallakin alalla tuttaviensa kautta tai joilla on joku bisnesidea, jolla työllistävät itsensä?

Nyt on tosi kurja olo niin henkisesti kuin fyysisesti. Oon tulossa kipeäksi. Varmaan fiilis heijastuu näihin mun kirjoituksiinkin, eli pahoittelen synkkää settiä. Seuraavat pari päivää keskityn vain lepoon ja heitän ajatuksista kaiken turhan.