Kun aika on…

Mitäs jos ei olekaan? 

Ahdistavaa. Ihan kauheeta. Tuntuu kerrassaan haikeelta ja niin lopulliselta. Onko mun ihan pakko päästää irti ? Mitäs, jos en tahdo enkä pysty. Nämä on mun päällimmäiset tunteet tällä hetkellä. Tiedän, että kun se arki lähtee tälläkin saralla rullaamaan niin nämä tunteet unohtuvat.  Joskus mun on vain niin vaikea tottua muutoksiin.

Nuorimmaiseni se ihana pieni tyttö, joka syntyi ihan hetkin sitten on aloittamassa päiväkodin ensi viikolla. Häh ENSI VIIKOLLA!  Hän täyttää kohta 3vuotta. En voi uskoa, että nämä kotiäitivuodet ovat osaltani pikkuhiljaa tässä. Elämäni ihanankamalanparhaat 4vuotta. Niinhän sitä sanotaan, että nauti niin paljon, kun vielä voit lasten ollessa pieniä ja kotona. Nautinko tarpeeksi? Muistinko nauttia usein sen kaiken väsymyksen ja valituksen keskellä. Lapsillani on ikäeroa 1,5v, joten rehellisesti sanottuna en muista mitään ensimmäisestä vuodesta vauvan ja taaperon kanssa. Se oli useimmiten sellaista selviytymistä päivästä toiseen. Aikamoista haipakkaa. Huh miten sitä onkin selvinnyt siitä kaikesta. Aika tosiaan kultaa muistot..

Lapsilukumme on nyt täynnä. Poika ja tyttö. Rikkaus, kun on molemmat, joiden aika erilaista kasvamista saa vierestä seurata. Sanoinkin tässä yksi päivä miehelleni, että jos olisin 10 vuotta nuorempi voisin vielä haluta kolmannen lapsen. Nyt en enää jaksa. Olen liian mukavuudenhaluinen ja tykkään liikaa yöunista. Sitäpaitsi totuus on se, että elämä helpottuu aikalailla lasten kasvaessa. Huolet ne ei kuitenkaan koskaan katoa vaan ne muuttavat muotoaan.

-Noora