Päällimmäinen ajatus oli aamulla herätessä helpotus ja kiitollisuus. Vaikka kuinka tyttäreni yritti taas ennen klo 6 jo nousta ylös olin kiitollinen siitä, että mulla on hänetkin. Tämä ihana kohta 3-vuotias uhmaikäinen tomera ”emäntä”. Hän on terve ( mitä nyt nokka vähän vuotaa), mutta siis kaikinpuolin terve. Sekään ei ole itsestäänselvyys.

Ai että mä inhoan aikaisia aamuherätyksiä, mutta just tänään se ei haitannut, koska on ihanaa, että on joku joka herättää sut hymy huulilla tähän päivään. Keitin hyvät aamukaffet ja säkällä löysin yhden suodatinpussin joita olin unohtanut ostaa eilen kaupasta. Huh!

Se miksi oikeastaan edes kirjoitan tästä aiheesta on se, että pitääkö aina kuulla jotakin ikävää lähipiirissä tajutakseen itsellä kaiken olevan niin hyvin? Välillä nähtävästi pitää.. 

Viikonlopun aikana sitä pysähtyi miettimään, että hitsivieköön mulla ja meidän perheellä on oikeasti asiat niin hyvin. Melkein pitää välillä nipistää itseään uskoakseen, että me oikeesti ollaan tässä.

Helposti tässä ruuhkavuosien keskellä siitä arjesta tulee suorittamista. Etenkin, kun tukiverkostot ovat olleet aika olemattomat näiden vauva/taapero vuosien aikana. Mutta me ollaan selvitty, vanhempina ja etenkin avioparina. Me päätettiin selvitä ja tässä me nyt ollaan. Vahvempana, kuin koskaan. Yhdessä ja meillä on hyvä olla yhdessä.

Tää maanantai ja tuo ihana harvinainen nähtävyys nimeltä aurinko antaa kyllä taas niin paljon virtaa tähän viikkoon! 

Aurinkoista viikkoa!

-Noora