Helppo elämä

Mulla on elämä, jossa voin syödä 15 euron aamiaisia kahviloissa ja palkata siivoojan puhdistamaan kauniin, valoisan kotini.

Kodin, jossa asuu onnellinen ydinperhe. Ydinperhe, joka minulle on itsestäänselvä normi lapsuudesta saakka. Mä en ole lapsena tai nuorena tuntenut ketään, jonka vanhemmat olisivat eronneet tai jolla olisi jotenkin vaikeat välit perheeseensä. Yhden kaverin vanhemmat erosivat meidän ollessamme jo aikuisia, mutta sekin on hyvissä väleissä molempien kanssa. Oikeastaan vasta nykyinen somefiidini on herättänyt toisenlaiseen todellisuuteen – että kaikilla ei ole isää, jota haluaisi muistaa isänpäivänä, tai itsestäänselviä tukiverkkoja vanhemmuuteen, tai onnellista lapsuutta.

Mulla ei ole ikinä ollut pulaa rahasta tai rakkaudesta. Mä en ole ikinä kärsinyt mistään teini-ikäisen sydänsuruja kummemmasta. Mä en ole ikinä puhunut kenenkään kanssa ongelmista, nähnyt kenenkään itkevän tai itkenyt kenenkään nähden vanhempiani ja omaa perhettäni lukuunottamatta. Jos joku postaa faceen jonkun ikävän kokemuksen, mä en ikinä voi kirjoittaa kommenttikenttään ”Samastun!” tai ”Ai sullakin on toi”.

Mä haluaisin olla tyyppi, jolle avaudutaan pulmista elämässä. Haluisin pelastaa ihmisiä. Ratkoa niiden kaikki ongelmat ja tehdä niistä onnellisia. Mulla olis hirveesti resursseja sellaiseen, koska mun ei tarvi miettiä omia ongelmiani. Mut mä luulen, että ikävyyksien kanssa painiva ihminen ei halua ratkaisua. Se haluaa tyypin, joka tarjoaa olkapäänsä, sanoo ”Mä tiedän” ja on vaan. Jakaa jonkun syvemmän yhteyden, koska on itsekin joskus kärsinyt.

Mä oon tietenkin iloinen siitä, että mä en ole kärsinyt. Että mulla on elämä, jonka jokaisena päivänä olen ollut onnellinen. Mutta onnellinen elämä pistää pelkäämään epäonnea. Sitä, että joskus menettää kaiken. Tai sitä, ettei tuntisi mitään, vaikka menettäisi.