Kolmen päivän masennus
Lauantaina olen pojan ja vanhempieni kanssa maalla. Nukun pojan vieressä 10 tunnin yöunet. Ei mitenkään harvinaista herkkua, arkenakin unta kertyy helposti ainakin 8 tuntia. Olen hyvä nukkumaan, nukahdan nopeasti ja melkein missä olosuhteissa vain. Autossa matkalla maallekin otin torkut, sunnuntaina pojan päiväuniaikaan nukun minäkin sohvalla.
Sunnuntai-iltana palaan junalla kotiin. Teen normaalisti iltatoimet ja käyn petiin. Jossain vaiheessa havahdun hengenahdistukseen. Käyn ulkona haukkaamassa happea. Pyörin sängyssä. Käyn juomassa ja vessassa. Ahdistaa. Herätän miehen. Mun henkeä ahdistaa, en voi nukkua. Nukkuminen pelottaa. Mies lohduttaa. Kokeilen sohvaa ja maalla edelleen olevan pojan sänkyä. Kasaamme tyynyjä korkeaksi pinoksi sänkyyn. Horrostan miehen kainalossa mutta uni ei tule. Kolmelta siirryn sohvalle katsomaan leffaa. Toivon nukahtavani vahingossa elokuvan aikana mutta niin ei käy. Viideltä kömmin takaisin sänkyyn ja onnistun kai vihdoin nukahtamaan.
Maanantaina on paha olla. Olen pitänyt itseäni ihmisenä, joka ei ikinä voisi sairastua masennukseen, koska on niin perustavanlaatuisella tavalla positiivinen. Yhtäkkiä tönötän sohvalla ilman yhtään positiivista ajatusta. Mietin, miksi ihmeessä me olemme päättäneet tehdä toisen lapsen ja miten me ikinä selviämme siitä. Toisaalta haluaisin 25-viikkoisen vauvan samantien ulos kohdustani, toisaalta toivoisin voivani kelata aikaa taaksepäin siihen, kun mitään vauvaa ei vielä ollutkaan. En osaa ajatella tulevaisuutta. Aivoni yrittävät tuottaa sellaisia ajatuksia kuin kaikki on hyvin, on ihanaa saada vauva, mulla on ihana perhe ja elämä. En usko niitä. Tuntuu kuin olisin mustan sumun sisällä. Nukkuminen voisi auttaa mutta en halua yrittää. En kuitenkaan saisi unta. On hirveä ikävä normaalia perhearkea. Sitä, jota elettiin vielä edellisenä päivänä. Mikään ei huvita tai tuota iloa.
Lääkäri ei löydä mitään erityistä syytä hengenahdistukseen. Saan närästyslääkkeitä ja nenäsuihketta. Olen sairaslomalla koko viikon, koska uni ei tule. Hengenahdistusta ei enää ole mutta nukkumaanmeno ärsyttää. Alakulo sentään loppuu ja yhtäkkiä olen taas oma itseni. Mietin vauvalle nimiä, suunnittelen tulevaisuutta. Elän. Raskaushieronnassa kaduttaa, että varasin ahdistuksissani vain tunnin ajan 90 minuutin sijaan. Hierontapedissä jumissa oleminen ei tuntunut hyvältä ajatukselta vielä edellisenä päivänä mutta nyt en haluaisi pois.
Unettomuus vaivaa edelleen mutta parempaan suuntaan ollaan menossa. Alakulon loputtua silläkään ei oikeastaan ole väliä. Tuntuu hyvältä olla taas oma itsensä. Kiroan raskaushormonit mutta toisaalta olen kiitollinen opettavaisesta kokemuksesta. Aika harva varmaan pääsee kurkistamaan masentuneen sielunmaisemaan tällä tavalla pikakelauksella. Pliis, ei enää uudestaan, eihän?