Kun mainoskampanjassa kerrotaan välinpitämättömyyden olevan väkivallan muoto, maltillisesti somettavat/Hesaria lukevat/töitä tekevät, lapsiaan huomioivat, kaikin puolin normaalit äidit älähtävät.
Kun yksi ravintola haluaa profiloitua lapsettomaksi riehuvien tenavien ja kakkavaippoja ruokapöydissä vaihtavien vanhempien takia, hyväkäytöksisten ravintola-asiakkaiden hyväkäytöksiset vanhemmat älähtävät.
Mikä kumma siinä on, että ihan kaikki koetaan (nykyään? Suomessa?) jotenkin henkilökohtaisena loukkauksena? Ollaanko me nuoret aikuiset ja varsinkin pienten lasten vanhemmat jotenkin niin varpaillamme koko ajan odottamassa kritiikkiä, että imemme kaiken negatiivisen itseemme valmiina puolustautumaan? Vai onko meihin pesiytynyt joku niin syvä epävarmuus omaa toimintaamme kohtaan, että jokainen neuvo, toimintaohje ja sääntö herättää huolen siitä, teemmekö me ehkä sittenkin kaiken väärin? Vai ollaanko me niin itsekkäitä omannavantuijottelijoita, että jokainen mainos, artikkeli ja lause koskee itsestäänselvästi tietenkin juuri meitä?
Kun sympaattinen, onnellisen oloista perhe-elämää elävä bloggaaja vastaa lapsiperheiden voimavarakyselyyn tuntevansa itsensä keskinkertaiseksi vanhemmaksi, niin mä kohotan kulmiani. Mitä ihmettä se erittäin hyvä vanhemmuus sitten tuonkin äidin mielessä vaatisi? Miksi me ei uskalleta seistä omien valintojemme takana ja olla rohkeasti ylpeitä itsestämme? Mikä on se mystinen ihannevanhemmuus/-äitiys/-naiseus/-ihmisyys, johon me itseämme verrataan? Mistä tää epävarmuus, syyllistyminen ja anteeksipyytelyn tarve kumpuaa?
Mä haluaisin kirjottaa tähän, että niin kauan kuin oot tyytyväinen omiin valintoihis etkä vahingoita niillä ketään muuta, niin sen kun porskutat vaan menemään pää pystyssä. Mut sit mä mietin, että mitä ihmiset sit siitä vahingoittamisesta ajattelee. Että pohtiiko joku oikeesti, saako sen lapsi elinikäisen trauman, jos se avaa kännykän lapsen valveillaoloaikana. Media tyrkyttää meille nykyään niin paljon erilaisia huonon ihmisen malleja, että ehkä tyyppien todellisuudentaju on jotenkin ihan vääristynyt. Pyritään kohti jotain ultimaattista hyvää, joka on vastakohta kaikelle huonolle, ja sit friikataan, kun huonoudet onkin keskenään ristiriidassa. Missä on hyvä ääripää, jos huonot asiat sijottuu käyrille täysin randomisti? Ei hyvyys oo mikään absoluuttinen yksi piste jossain. Mun hyvä on siinä, missä musta tuntuu hyvältä, mun läheiset on onnellisia, mua ei kalva huono omatunto mistään, mun voimavarat on jaettu tasaisesti ja mä pystyn perustelemaan itselleni omat valintani. Sun hyvä voi määrittyä erilaisilla kriteereillä tai olla eri paikassa, vaikka kriteerit ois samat. Mutta ihan turha on pyrkiä omaan hyvään kenenkään muun ehdoilla.
Mua ärsyttää sana armollinen mut silti tähän loppuun kuuluu ehkä toivottaa armollisuutta toisiamme ja etenkin itseämme kohtaan. Elämä kantaa kyllä.
